Varisenkeli

-       Teillä on toinen jalka toista lyhyempi, totesi kutsuntavääpeli.

-       Saanko puhutella, toinen on vastaavasti pitempi, vastasi Toivo, niin se Luoja tasii.

-       Emme lähetä Teitä sotimaan, Kannaksella ei ole joka paikassa rinteitä, joissa erityisominaisuudestanne olisi hyötyä, sanoi vääpeli, eikä Toivo ollut aivan varma oliko tämä tosissaan, mutta ei uskaltanut nauraakaan.

Ja niin jäi Toivo kotirintamalle. Vaikka ikää oli vasta kaksikymmentäviisi vuotta, oli hän ehtinyt tehdä jo kaksi lasta, Väinö-pojan, seitsemän vuotta ja Katri-tytön, joka oli vielä kapaloissa. Vaimo Aliisa oli Kelton inkerikkoja.

Toivo oli kirkon yleismies, suntio-haudankaivaja. Näinä aikoina eivät haudankaivajalta työt loppuneet. Kirkon kylmäkellarissa oli koko ajan entisiä luokkatovereita kuoppaan laittoa odottamassa. Toivo kaivoi minkä ehti. Kun kaivuutyö oli edennyt metrin, ei kukaan nähnyt Toivon ruumiinvammaa. Kangasmaata oli helppo kaivaa, mutta maa oli sortuvaa laatua ja tukien rakentaminen vei aikansa.

Väinö katseli, kun äiti leipoi leipää. Isä oli lämmittänyt uunin ennen kirkolle lähtöään. Äiti oli laittanut jo aamulla leipätiinun nousemaan. Juuren oli Aliina tuonut Inkerinmaasta: leipään tuli ryssänlimpun maku, mutta se kelpasi muillekin ja äiti myi leipiä naapureille.

Väinö tykkäsi katsella kun äiti leipoi. Kun leipätaikina alkoi kohottaa  tiinun päällä olevaa liinaa, se oli noussut tarpeeksi. Äiti kumosi taikinan pöydälle. Se oli kuohkeaa ja tuoksui makealle. Taikina piti ensin pyörittää pitkäksi suikulaksi ja leikata sitten paloiksi. Niistä äiti pyöritti ensin palloja. Pöydällä oli jauhoja, ettei taikina tarttunut siihen eikä käsiin. Kun pallo oli valmis, äiti teki siitä vain yhtä sivua pöytää vasten pyörittelemällä kartion. Leipä oli kuin ryssän kirkon sipuli ennen kuin äiti painoi sen kädellä alas ja teki leipään veitsellä ristinmerkin.

Leivät saivat taas nousta hetken liinan alla ennen kuin ne laitettiin luonnonkivistä muurattuun uuniin. Sillä aikaa äiti keräsi pöydällä olevat ylimääräiset jauhot tarkasti talteen seuraavaa kertaa varten. Pian päästiin syömään uunilämmintä leipää, jonka päällä keltainen voi suli ja valui suupielistä.

Toivo kulki työhön polkupyörällä. Eräänä pyhänä kun kesä oli kauneimmillaan ja hänen ikätoverinsa rynnistivät Karjalaa takaisin, oli pyörän tarakalla kotiin tullessa pahvilaatikko. Se oli huolellisesti sidottu paperinarulla kiinni.

-       Tule Väinö katsomaan, mitä isä toi.

-       Onko siellä rinkeleitä?

-       Katso reiästä, sanoi isä Väinölle.

Laatikossa oli niin pimeää, ettei Väinö nähnyt sen sisälle. Isä irrotteli naruja. Jokin piti rapinaa. Kun kannen lieve vähän nousi, Väinö näki, että laatikossa on varis.

-       Onko se kiltti, kysyi Väinö.

-       On se, se on vielä poikanen, vaikka näyttää isolta. Voit kerätä sille matoja tunkiosta.

-       Mistä sen löysit?

-       Se oli maassa kanttori Koikkelinin haudan vieressä. Katso nyt kuinka sillä on samanvärinen takki kuin kanttori-vainaalla ja nyökkää kulkiessaan kuin Koikkelin.

Äitikin oli tullut pihalle katsomaan tulokasta.

-       Viedään se lampolaan, sanoi äiti.

-       Kanna sinä isä, minä en uskalla.

Kun kesä kului pitemmälle, seurasi Vaakku Väinöä joka paikkaan. Se yöpyi omenapuun oksalla ja lensi sieltä olkapäälle, kun Väinö tuli ulos. Vaakku söi kaiken mitä sille annettiin: keitetyn perunan kuoret ja kaurapuuron loput ja leivän kannikat. Sen sulat kiilsivät. Se luuli olevansa ihminen, eivätkä toiset varikset sitä kiinnostaneet.

Kunnes eräänä aamuna Vaakku ei lentänytkään Väinöä vastaan tämän tullessa aamupissalle. Äiti huomasi, että tuvan ikkunassa oli reikä ja alkoi aavistaa pahinta. Seinustalla oli pitkä kehäkukkapenkki ja Vaakku makasi siinä nokka pystyssä ja hengettömänä. Itkuhan siinä Väinölle tuli.

-       Haudataan Vaakku pihlajan alle, isä lohdutti Väinöä.

-       Ei se tuo sitä takaisin, tyrski Väinö.

Isä kaivoi maahan kuopan sylen syvyydelle. Vaakku laskettiin hautaan, mutta ennen sitä isä leikkasi siltä molemmat siivet irti ja laittoi ne suolan kanssa vanhaan maitopeelariin. Väinö loi haudan umpeen ja päälle veisattiin virsi. Isä laittoi sillaa ikkunan reikään niin, ettei siitä tuullut sisään.

-       Saavatko varisenkelit uudet siivet, kysyi Väinö illalla äidiltä.

-       Saavat, ja ne ovat kirkkaat ja kultaiset, kuuli Väinö vielä äidin sanovan ennen kuin nukahti.

Kun äiti seuraavan kerran leipoi leipää, ja kaikki leivät olivat uunissa, hän pyyhki ylimääräiset jauhot variksen siivellä vakkaan talteen. Väinö pyyhki poskelta kyyneleen ja meni ulos.