Varisenkeli

-       Teillä on toinen jalka toista lyhyempi, totesi kutsuntavääpeli.

-       Saanko puhutella, toinen on vastaavasti pitempi, vastasi Toivo, niin se Luoja tasii.

-       Emme lähetä Teitä sotimaan, Kannaksella ei ole joka paikassa rinteitä, joissa erityisominaisuudestanne olisi hyötyä, sanoi vääpeli, eikä Toivo ollut aivan varma oliko tämä tosissaan, mutta ei uskaltanut nauraakaan.

Ja niin jäi Toivo kotirintamalle. Vaikka ikää oli vasta kaksikymmentäviisi vuotta, oli hän ehtinyt tehdä jo kaksi lasta, Väinö-pojan, seitsemän vuotta ja Katri-tytön, joka oli vielä kapaloissa. Vaimo Aliisa oli Kelton inkerikkoja.

Toivo oli kirkon yleismies, suntio-haudankaivaja. Näinä aikoina eivät haudankaivajalta työt loppuneet. Kirkon kylmäkellarissa oli koko ajan entisiä luokkatovereita kuoppaan laittoa odottamassa. Toivo kaivoi minkä ehti. Kun kaivuutyö oli edennyt metrin, ei kukaan nähnyt Toivon ruumiinvammaa. Kangasmaata oli helppo kaivaa, mutta maa oli sortuvaa laatua ja tukien rakentaminen vei aikansa.

Väinö katseli, kun äiti leipoi leipää. Isä oli lämmittänyt uunin ennen kirkolle lähtöään. Äiti oli laittanut jo aamulla leipätiinun nousemaan. Juuren oli Aliina tuonut Inkerinmaasta: leipään tuli ryssänlimpun maku, mutta se kelpasi muillekin ja äiti myi leipiä naapureille.

Väinö tykkäsi katsella kun äiti leipoi. Kun leipätaikina alkoi kohottaa  tiinun päällä olevaa liinaa, se oli noussut tarpeeksi. Äiti kumosi taikinan pöydälle. Se oli kuohkeaa ja tuoksui makealle. Taikina piti ensin pyörittää pitkäksi suikulaksi ja leikata sitten paloiksi. Niistä äiti pyöritti ensin palloja. Pöydällä oli jauhoja, ettei taikina tarttunut siihen eikä käsiin. Kun pallo oli valmis, äiti teki siitä vain yhtä sivua pöytää vasten pyörittelemällä kartion. Leipä oli kuin ryssän kirkon sipuli ennen kuin äiti painoi sen kädellä alas ja teki leipään veitsellä ristinmerkin.

Leivät saivat taas nousta hetken liinan alla ennen kuin ne laitettiin luonnonkivistä muurattuun uuniin. Sillä aikaa äiti keräsi pöydällä olevat ylimääräiset jauhot tarkasti talteen seuraavaa kertaa varten. Pian päästiin syömään uunilämmintä leipää, jonka päällä keltainen voi suli ja valui suupielistä.

Toivo kulki työhön polkupyörällä. Eräänä pyhänä kun kesä oli kauneimmillaan ja hänen ikätoverinsa rynnistivät Karjalaa takaisin, oli pyörän tarakalla kotiin tullessa pahvilaatikko. Se oli huolellisesti sidottu paperinarulla kiinni.

-       Tule Väinö katsomaan, mitä isä toi.

-       Onko siellä rinkeleitä?

-       Katso reiästä, sanoi isä Väinölle.

Laatikossa oli niin pimeää, ettei Väinö nähnyt sen sisälle. Isä irrotteli naruja. Jokin piti rapinaa. Kun kannen lieve vähän nousi, Väinö näki, että laatikossa on varis.

-       Onko se kiltti, kysyi Väinö.

-       On se, se on vielä poikanen, vaikka näyttää isolta. Voit kerätä sille matoja tunkiosta.

-       Mistä sen löysit?

-       Se oli maassa kanttori Koikkelinin haudan vieressä. Katso nyt kuinka sillä on samanvärinen takki kuin kanttori-vainaalla ja nyökkää kulkiessaan kuin Koikkelin.

Äitikin oli tullut pihalle katsomaan tulokasta.

-       Viedään se lampolaan, sanoi äiti.

-       Kanna sinä isä, minä en uskalla.

Kun kesä kului pitemmälle, seurasi Vaakku Väinöä joka paikkaan. Se yöpyi omenapuun oksalla ja lensi sieltä olkapäälle, kun Väinö tuli ulos. Vaakku söi kaiken mitä sille annettiin: keitetyn perunan kuoret ja kaurapuuron loput ja leivän kannikat. Sen sulat kiilsivät. Se luuli olevansa ihminen, eivätkä toiset varikset sitä kiinnostaneet.

Kunnes eräänä aamuna Vaakku ei lentänytkään Väinöä vastaan tämän tullessa aamupissalle. Äiti huomasi, että tuvan ikkunassa oli reikä ja alkoi aavistaa pahinta. Seinustalla oli pitkä kehäkukkapenkki ja Vaakku makasi siinä nokka pystyssä ja hengettömänä. Itkuhan siinä Väinölle tuli.

-       Haudataan Vaakku pihlajan alle, isä lohdutti Väinöä.

-       Ei se tuo sitä takaisin, tyrski Väinö.

Isä kaivoi maahan kuopan sylen syvyydelle. Vaakku laskettiin hautaan, mutta ennen sitä isä leikkasi siltä molemmat siivet irti ja laittoi ne suolan kanssa vanhaan maitopeelariin. Väinö loi haudan umpeen ja päälle veisattiin virsi. Isä laittoi sillaa ikkunan reikään niin, ettei siitä tuullut sisään.

-       Saavatko varisenkelit uudet siivet, kysyi Väinö illalla äidiltä.

-       Saavat, ja ne ovat kirkkaat ja kultaiset, kuuli Väinö vielä äidin sanovan ennen kuin nukahti.

Kun äiti seuraavan kerran leipoi leipää, ja kaikki leivät olivat uunissa, hän pyyhki ylimääräiset jauhot variksen siivellä vakkaan talteen. Väinö pyyhki poskelta kyyneleen ja meni ulos.

Tasapeli

Kevät on jo hiirenkorvilla kun Anni ja Lydia mättävät lehtisiä pystyuuniin. Paperi palaa yksinään hyvin, mutta ei porukassa. Sivut liimautuvat toisiinsa ja palaminen jää juntturaan. Piipusta leijailee mustia läimäreitä ympäristöön, mikä voi paljastaa heidät.

Liisa on lapsenpäästäjä. Kirkonkirjoissa lukee Elisabet, mutta Liisaksi häntä on koko ikänsä kutsuttu. Nyt hän itse on viimeisillään. Sikäli kun hän mitään ymmärtää, synnytykseen ei ole enää pitkä aika.

Liisa on käynyt aamulla katsomassa kauppiaan leskeä, jonka raskaus on ollut vaikea. Tulevan lapsen isä kuoli punatautiin joulun alla ja Kseniaa painaa sydäntä polkevan vauvan lisäksi huoli toimeentulosta.

Kauppias ja Ksenia-puoliso olivat muuttaneet Lahden kylään pääkaupungista ja aloittaneet sekatavarakaupan pidon. Kauppa elätti perheen jotenkuten, mutta suuremmat suunnitelmat olivat tulevassa, kunnes tuli tauti ja kuolema ja muutti suunnitelmat. Lähimmät sairaalat olivat pääkaupungissa ja Hämeenlinnassa, mutta sinne asti ei punataudin heikentämällä kauppiaalla enää ollut voimia lähteä. Tapaninpäivänä kauppias oli laskettu routaiseen kuoppaan harjulta etelään katsovalla uudella hautausmaalla.

Illalla joku rynkytti lapsenpäästäjän ovea. Vanhin poika tuli kertomaan, että kauppiaan taloudenhoitaja vaatii äitiä lesken luokse. Vedet olivat menneet ja leski oli kovissa tuskissa.

Kevään ilta hämärtyy. Lydia on tullut Annin luokse suoraan työpaikalta. Mitään töitä ei tosin ole ollut pitkään aikaan, kun koko maailma tuntuu olevan sekaisin. Koristemaalarimestarilla on ollut aikaa opettaa Lydialle miten vernissa ja tinneri ja väriaineet sekoitetaan keskenään ja miten tehdään ootraus ja muut kuviot. Lydia on yhdistänyt ompelemalla miesten housut takkiin ja tullut keksineeksi työvaatteen, jossa mikään piilossa pidettävä paikka ei paljastu, vaikka kumartelisi tai nousisi tikkaille.

Liisalla oli varustelaukku aina porstuassa lähtövalmiina. Laukussa sellaiset välineet, että niillä lapsi saataisiin ulos vaikka palasina. Hätäisesti pukeuduttuaan hän kaappaa sen mukaansa ja rientää puolijuoksua kohti katuvaloja. Matkalla vatsanpohjasta vihlaisee.

Kauppiaan leski makaa kamarissa. Liisa komentaa tuotavaksi lämmintä vettä ja antaa Ksenialle unikkoa kipuihin. Ollessaan kumartuneena hänen puoleensa, Liisa tuntee oman synnytyksensä alkavan. Hän oli aina hoitanut synnytyksensä itse ja arvelee ehtivänsä saattaa oman lapsensa maailmaan ennen Kseniaa. Samoilla järjestelyillä siinä syntyisi kaksi kuin yksikin lapsi.

Liisa pyytää itselleen patjan ja antaa lattialta ohjeita Ksenialle ja taloudenhoitajalle. Kymmenen aikaan syntyy Anni, niin oli Liisa sen nimen päättänyt, jos tulija olisi tyttö. Ennen puolta yötä syntyy Ksenian tyttö. Anni alkaa heti huutamaan, mutta Ksenian lasta Liisa joutuu läpsimään, ennen kuin se parkaisee ensimmäisen kerran. Uusi vuosisata on kääntynyt toisen päivän puolelle ennenkuin Liisa pääsee lapsen kanssa kotiin.

Anni on pyytänyt Lydian kotiinsa hävittämään lehtisiä sen jälkeen, kun on käynyt selväksi, että lahtarit voittavat sodan. Saksalaiset ovat tulossa jo Orimattilan kohdalla kohti Lahtea.

Hiihtolatu kohottautuu Karpalon mäkeen ja sumun keskellä olevalle Salpausselän harjulle. Sumu on kuin liimaa, johon kasvot tarttuvat. Sukset tarttuvat latuun, vaikka niiden pohjat on tervattu ja paahdettu. Toisluokkalaiset Anni ja Lydia lähtevät ladulle peräkkäin kolmenkymmenen sekunnin välein. Anni edeltä ja Lydia hänen peräänsä. Lydia on ottanut Annia kiinni, syntymässä ero oli ollut toista tuntia.

Luokassa he istuvat samassa pulpetissa rinnakkain ja ovat parhaat ystävät. Pulpetin alla voi ottaa toista kädestä niin ettei kukaan huomaa. Nyt ei ole ystävyydestä tietoakaan. Syntymästänsä saakka he ovat kilpailleet kaikessa. Anni hiihtää isoveljensä välineillä. Sauvat ovat liian pitkät eikä mäystimiä saa tarpeeksi kireälle. Sukset ovat koko ajan irtoamassa kengistä, ellei varo takapotkuja. Lydia oli saanut uudet sukset joululahjaksi pääkaupungissa asuvalta kummiltaan. Huono keli tasaa onneksi väline-etua.

Lydia saa Annin kiinni jo Karpalon mäen päällä ja menee saman tien ohi, vaikka Anni ei ensin suostu antamaan latua. Siitä kansakoulun kilpalatu kaartuu alamäeksi, jossa takana tulevalla on tuulietu. Tytöt laskevat peräkkäin, mutta seuraavassa ylämäessä Lydia jättää Annin. Anni tietää, että vaikka he tulisivat maaliin samaan aikaan Lydia voittaisi hänet puolella minuutilla. 

Latu laskeutuu takaisin lähtöpaikkaan. Alamäessä Lydia kompastuu ja kaatuu pitkiin hameen helmoihin. Anni saa hänet näkyviinsä, mutta ennen kuin hän tavoittaa, Lydia nousee ylös ja lykkii tasatahtia maaliin. Sitten tulee Anni ja vasta monen minuutin päästä seuraava luokkatoveri

Kun opettaja on laskenut lähtö- ja tuloajat tiedetään julistaa voittaja:

-       Koko kilpailun on voittanut Lydia Dahlgren, toisena on Juho Vesilahti ja kolmantena Anni Marola.

-       Palkinnot luovutetaan huomenna koulussa kolmelle parhaalle.

Lydia saa palkinnoksi Ilona-saippuaa, Juho mustekynän terän ja Anni viivoittimen. Anni heittää sen kotona tunkiolle.

Viimeinen nippu lehtisiä on polttamista vaille valmis. Lydia istuu lattialla jalat ristissä ja lukee:

-       Työläiset liittykää yhteen oikeuksienne puolesta. Ei ole aatetta suurempaa.

Joku rynkyttää ovea ja Anni arvelee lapsenpäästäjää taas tarvittavan. Kun hän avaa oven, sisään rynnistää miehiä valkoinen nauha hihassaan.

-       Missä se punikin penikka on?

-       Ettäs kehtaatte rynnätä ihmisten koteihin, Lydia pomppaa lattialta esteeksi tulijoille.

-       Pois tieltä, älkää estäkö järjestysvaltaa, huutaa joukon johtaja.

On kuulunut, että ihmisiä on viety Fellmannin kentälle ja Hennalaan ja nyt ne ovat täällä. Lentolehtisiä on vielä salin lattialla ja kakluunissa palaa iloinen tuli. Anni lysähtää lattialle. Joukon johtaja on pisamakasvoinen Juho Vesilahti, joka saa nyt hyvityksen hiihtokilpailun tappiolle. Hän lukee lehtisiä ja takavarikoi niitä todisteeksi. Juho määrää molemmat tytöt otettavaksi mukaan, vaikka toinen samalla luokalla ollut poika yrittää estellä.

-       Ettekö näe, he ovat selvästi levittäneet bolsevistista materiaalia.

-       Lydia on kauppiaan tytär, jätetään hänet.

-       Mukaan vaan, kukaan muu kuin punikkihuora ei käytä miesten vaatteita.

Liekki laskeutuu uunissa ja tuvassa tulee pimeää. Pienet pistoliekit tuikkivat eri puolilla mustaa paperinippua, kun se saa arvaamatta ilmaa ja yrittää palaa. Ennen kuin joukko lähtee ulos, tulee hetkeksi hiljaista ja Lydian mielestä on kuin kirkossa.

Kaikki käyvät rippikoulun. Kirkkoherra pitää koulua puukirkon sivulaivassa. Oppilaat istuvat penkissä ja kuuntelevat: jos liikahtaa, kirkonpenkit natisevat. Kirkkoherran ääni on nariseva eikä sitä jaksaisi kuunnella.

Lydian katse peilailee pitkin kirkon seiniä. Maali on irronnut pylväästä. Alttarilla palaa kynttilä. Ilmavirta heiluttaa liekkiä. Tuhannet ja tuhannet askeleet ovat kuluttaneet sivukäytävän lattian paljaaksi niin, että oksan kohdat ovat jääneet koholle ja lautojen vuosilustot tulleet näkyviin. Suntio liikuskelee äänettömästi kirkon etuosassa.

Annin setä on töissä terästehtaalla. Hän on junaillut ammattiyhdistystoimintaa, eikä ole patruunan suosiossa. Sen sijaan työläisten arvonanto on niin suurta, että setää ei uskalleta ulossanoa. Siitä voisi tulla lakkoja ja muuta häiriötä. Anni on saanut sedältään vihkosia, joissa julistetaan uutta järjestystä. Lydia ei pidä siitä. Annin silmiin syttyy kiiluva polte, kun hän puhuu aatteesta. Hän uskaltaa kinata jopa kirkkoherran kanssa siitä onko Jumalaa edes olemassa. Lydia ihailee Annin rohkeutta.

Lydian mielestä Marx on Annin jumala ja iankaikkisen elämän saa työväenyhdistyksen jäsenkortilla.

Se mitä kirkkoherra julistaa ja Anni puhuu muistuttavat toinen toistaan. Perusta on erilainen, eikä Lydia osaa päättää kumpi on parempi. Hän pitää ajatukset itsellään, koska ei halua kinata Annin kanssa.

Kirkkoherra antaa seuraavan kerran läksyn. Se on Matt 5:44. ”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat”.

Tytöt talutetaan metallitehtaan valimolle, jossa on muita vangittuja naisia. Kahden viikon päästä heidät kaikki kuljetetaan parijonossa Hennalan kasarmille. Anni ja Lydia joutuvat päävartion selliin, joka on jo tupaten täynnä. Kaikki makaavat paljaalla lattialla ulosteiden hajussa. Päivien kuluessa naisia viedään sieltä pois eivätkä he koskaan palaa.

Viimein Anni viedään oikeuteen, jota istutaan viereisessä rakennuksessa. Puheenjohtajana on Kalmi –niminen ilkeänoloinen mies. Annia kuulustellaan ja todistajana kuullaan Juho Vesilahtea. Asia on yhden käsittelyn jälkeen selvä: Anni tuomitaan kuolemaan vehkeilystä valtiota vastaan ja viedään takaisin selliin odottamaan tuomion täytäntöönpanoa.

Lydian tapaus on mutkikkaampi.

-       Mitä syyttäjäpuoli esittää, tiedustelee Kalmi.

-       Lydia Dahlgren on yksissä tuumin vehkeillyt valtiota vastaan kanssasisarensa Anni Marolan kanssa, sanoo syyttäjänä toimiva kaupunginlakimies Hjorten.

-       Myöntääkö neiti Dahgren syytteen?

-       Kiistän, olen kyllä Annin ystävä, mutta isävainajani ja leskiäitini ovat rehellisiä kauppiaita Lydia puolustautuu.

Loppujen lopuksi näyttöä löytyy vain housujen käyttämisestä, koska ne ovat edelleen Lydian jalassa, mutta sillä perusteella ei ketään tuomita kuolemaan. Lydia unohdetaan kuitenkin vapauttaa ja hänet viedään takaisin selliin Hennalan päävartion yläkerrokseen.

Seuraavan päivän teloitettavat haetaan illalla sellistä ja viedään kellariin. Sinä aamuna Anni ja neljä muuta nimeä huudetaan. Yksi ei vastaa, eikä ihme, sillä nainen on kuollut jo kaksi päivää sitten ja kannettu ulos ja haudattu. Mitään sanomatta Lydia liittyy jonon jatkoksi, vaikka Anni estelee. Vartijoille riittää, että luku täsmää.

Kellarin sellien yläreunassa on pieniä ikkunoita, joista näkee vastapäisen miesten vankilan pihaan. Pihalla liikuskelee vankeja ja vartijoita, mutta Anni ja Lydia eivät tunne heistä ketään. Sattuma on jakanut ihmiset eri porukoihin, toiset elämään ja toiset kuolemaan. Kuolemansellin seinän laastissa on pitkiä raapeumia, kuin kissan kynsien teroituksesta syntyneitä.

Aamulla aikaisin naisia tullaan hakemaan ja heidät marssitetaan kasarmialueen ulkopuolelle. Siellä on pitkä kuoppa, jossa on valkoista kuin lunta. Vartiojoukon johtaja komentaa naiset kuopan reunalle. Anni ja Lydia kiertyvät toisiinsa kuin karhunköynnös pistoaitaan pellon reunassa. Heidän peltonsa on viimeisellä sarallaan.

Teloituksen johtaja huutaa kuularuiskun takana olevalle miehelle:

                      - Tulta,

ja luodit tikkaavat naisten laihoja vartaloita. Anni ehtii ajatella, että ne ovat kuin ampiaisen pistoja. Teloittajiaan hän ei osaa rakastaa eikä ehdi rukoilla näiden puolesta.

Lydia näkee sinisen taivaan. Anni voisi vähän siirtää kättään ettei se painaisi hänen kylkeään. 

Kaksi  kurkea lentää Hennalan yli kohti pohjoista. Kalkki laskeutuu viiden naisen päälle ja pian he kaikki ovat valkoisia.

#metoo

Lovetun poliisiaseman yhdistetty takavarikko- ja löytötavaravarasto kaipasi järjestämistä. Pääpoliisiasemalta oli tehty laillisuustarkastus ja moitetta oli löytynyt. Varastokirjanpito ei täsmännyt, yksi taannoisen otsaanlyöntikilpailun tehosteena ollut Fiskars-kirves oli kadoksissa. Ylikonstaapeli Kähtävä ei vastuullisena ollut huolissaan. Kirves oli hänen liiterissään testattavana, josko sellainen kannattaisi ostaa. Kokeilematta ei kannattanut.

Varastossa haisi aserasva, polkupyöräkellari ja pontikka. Epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä annetun lain mukaiset takavarikkotavarat haisivat lehtikioskille. Aseet olivat omalla hyllyllään, polkupyörät roikkuivat rivissä kattokoukuistaan, kuin ruhot Lovetun teurastamolla, mutta pontikkapannuja oli vain yksi. Pannu pitäisi hävittää, mutta Kähtävä suunnitteli siitä savustuspönttöä Lovetunjärven rantaan. Sen alkuperäinen käyttäjä oli jo hautausmaalla kuoltuaan Alkon tuotteisiin. Olisi vain pysynyt luomussa.

Kähtävä ei pääse askareessaan eteenpäin, kaikkiin tavaroihin liittyy niin monia muistoja. Tuossa irvistävät tekohampaat, joihin kunnankamreeri tukehtui. Onnettomuustutkintalautakunta ei ottanut tapausta tutkittavakseen, vaikka Kähtävän mielestä sillä olisi ollut laajempaa merkitystä. Yhdellä hyllyllä on hajuvesipullo, joista purkautuu muisto kuin pullon henki. Kähtävä oli silloinkin järjestelemässä takavarikkovarastoa.

…

Toimistosihteeri hälyttää ylikonstaapelin sisäpuhelimella päivystykseen. Asiakas kyselee, on sitkeä eikä suostu kertomaan asiaansa kuin poliisille. Toimistosihteeri pystyy hoitamaan monet asiat paremmin kuin poliisimiehet, mutta ei hänelle voi virkavaatteita pukea.

Päivystyshuoneessa on puoliläpäisevä peili-ikkuna asiakasaulaan. Siellä on n. 50-vuotias nainen, jakkupuvussa ja pillerilakissa. Ihan mukiinmenevä ajattelee Kähtävä, mutta samassa nainen meneekin WC-tilaan. Ilmanvaihto kierrättää päivystystilaan tuoksun joka on sekoitus kukkaketoa, tummeli-lypsyrasvaa ja suitsukekynttilöitä. Ilmanvaihto olisi säätämisen tarpeessa.

Kähtävä avaa lasiluukun.

-       Päivää, mikä on asianne?

-       Se on arkaluonteinen, voisimmeko mennä suljettuun tilaan?

Kähtävä ei pidä todennäköisenä, että Lovetun poliisiasemalle sattuisi samaan aikaan kahta asiakasta, mutta ei hän ala väittämään vastaan, vaan saattelee naisen kuulusteluhuoneeseen.

-       Olkaa hyvä ja istukaa, osoittaa Kähtävä tuolia ja istuu itse pöydän taakse.

Nainen istuutuu ja taittaa jalkansa siivosti sivulle. Vaikka tuntee koko pitäjän Kähtävä ei ole nähnyt häntä aiemmin ja arvuuttelee asiaansa.

-       Olen muuttanut Lovettuun vast’ikään. Kaupungissa ei yksinäisen naisen ole enää hyvä asua. Kaduilla huudellaan ehdotuksia, eikä iltakahdeksan jälkeen uskalla pistää nenäänsä ulos.

Kähtävä on huomannut nenän olevan sievä, mutta arvelee olevan parasta pitää nyt suunsa kiinni.

-       Kertokaa asianne niin kirjaan sen muistiin, sanoo Kähtävä ja verryttelee sormiaan kääntämällä ristissä olevat sormet nurinperin.

-       Kylällä on mies, joka haistelee hajuveteni tuoksua. Kun hän tulee minua vastaan ja sivuuttaa minut, hän oikein kallistaa jättämääni ilmapyörteeseen ja vetää kuuluvasti ilmaa sieraimiinsa. Se on ahdistelua, samanlaista kuin viipyilevät katseet.

Ylikonstaapeli keskittää katseensa naisen silmien väliin, eikä anna sen lipsahtaa alaspäin, vaikka rikostutkinta sitä nyt vaatisi. Nuuhkija on todennäköisesti Kurvisen pölhö poika, mutta Kähtävä pitää sen omana tietonaan.

Hajuveden tuoksun nuuhkimisessa ja viipyilevissä katseissa otetaan kiistämättä vastaan informaatiota kohteesta: hajuveden tuoksua kohteen iholta tai sähkömagneettisen säteilyn valoksi kutsuttua aallonpituutta kohteen maantieteestä. Viipyilevistä katseista eduskunnan hississä on ollut iltapäivälehdessä juttua.

-       En halua vaatia rangaistusta, koska mies vaikuttaa yksinkertaiselta. Mutta jos minulle sattuu jotakin, ovat asiat täällä muistissa.

-       Täällä tiedot säilyvät ihmisiän, haluatteko sanoa vielä jotakin?

-       Antaisin tämän hajuvesipullon todistusaineistoksi, sanoo rouva ja ojentaa pienen kultakorkkisen pullon käsilaukustaan Kähtävälle.

-       Pullo jää tänne takavarikkoon, toteaa Kähtävä ja huomaa, että se on tyhjä.

-       Näkemiin.

-       Näkemiin ja jos jotain muuta tulee mieleen tulkaa kertomaan.

Ylikonstaapeli Kähtävä saattelee naisen ulko-ovelle ja kieltämättä hän jättää melkoisen pilven jälkeensä.

…

Kähtävä ottaa takavarikkovarastossa pullon käteensä. Etiketti on haalistunut, mutta erottuu siitä vielä veräjä ja teksti ”miituu”.