sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Simon Kyreneläinen


Isäntä käskee käydä vielä ennen juhla-aikaa tarkistamassa, että aidat ovat kunnossa. Naapurin kurittomat aasit ovat useasti tulleet vainioon ja talloneet viljaa. Isäntä ei halua kuuluisan Juudea –mallaksen makuun sivuvivahteita. Vainion kiertämisessä menee aikansa ja Simon haluaa pois ennen kuin aurinko nousisi korkeammalle ja alkaisi korventaa maisemaa ja ihmistä. Kissaa isommat eläimet eivät pääsisi peltoon kun hän korjaa rinnepaikan kaatuneen aidan seipään ja suuntaa takaisin kaupunkiin.

Nyt on Nisan –kuu, mutta vielä neljä kuukautta sitten Simon oli ollut tuhannen kilometrin päässä Kyrenessä. Hänen isoisänsä oli aikoinaan tuotu Nubiasta orjaksi Kyreneläiselle kauppiaalle, mutta tämä oli vapauttanut hänet, kun isoisä pelasti kauppiaan ryöväreitten käsistä. Simon oli jo kolmatta vapaata sukupolvea ja työskenteli Kyrenen satamassa kantajana.

Sitten vaimo sairastui puistatus –tautiin ja kuoli kahdessa viikossa. Simon jäi yksin, koska hänen molemmat poikansa olivat lähteneet Jerusalemiin onneaan etsimään. Ei ollut rahaa järjestää hautajaisia, mutta hän vuokrasi aasin ja vei ruumiin erämaahan. Sen kovaan maahan hän kaivoi kyynärän syvyisen kuopan ja kasasi ruumiin päälle kiviä, etteivät sakaalit pääsisi siihen käsiksi.

Aleksandros ja Rufus olivat lähettäneet hänelle monta viestiä laivureiden mukana ja kehottaneet tulemaan Jerusalemiin. He kävivät siellä salaisissa kokouksissa, mutta eivät halunneet kertoa kirjeessä tarkemmin.

Simon pestautui tutun laivurin matkaan alukselle, joka oli lähdössä viemään kauppatavaraa Joppeen. Simon ei ymmärtänyt purjehduksesta mitään, mutta hän oli vahva kuin afrikan norsu ja soutaisi yhdessä orjien kanssa purtta, mikäli tuulet olisivat vastaisia. Viimeisen kantajatehtävänsä Kyrenessä hän suoritti nostaessaan omaisuutensa laivaan. Kaikki mahtui yhteen vuohennahkaiseen pussiin ja vielä jäi tilaa. Hän sai luvan viedä tavaransa keulapiikkiin kannen alle. Orjat yöpyivät kannella taivasalla.

Tuulet olivat suotuisia ja matka sujui kuudessa päivässä. Yhden päivän ja yön Simon souti orjien kanssa haisevassa ruumassa. Kaksi soutajaa oli samassa airossa. Parina oli laiha mutta sitkeä tuaregi, jonka suonikkaat käsivarret kiristyivät joka vedolla kuin touvi sen jälkeen, kun ankkuri sai otteen meren pohjasta. Loppumatka satamaan laskettiin hyvässä myötäisessä. Hänen ei tarvinnut enää osallistua lastin purkamiseen. Mutta mihin suuntaan lähteä?

Ennen kuin etsisi karavaanin, jonka matkaan  voisi lyöttäytyä, hän oli päättänyt poiketa iloisten naisten talossa. Nubialaisnaiset olivat niissä suosittuja ja jos hyvin  kävisi, Simon voisi ostaa yhden pitkäsäären koko yöksi vuodettaan lämmittämään. Kaikki jäsenet olivat matkasta jäykistyneet eikä Simon ollut levännyt naisen sylissä vaimonsa kuoleman jälkeen. Talossa ei ollut nubialaista, mutta emäntä toi hänelle nuoren heetti –kaunottaren. Hetken hurma. Naista suurempi hyöty oli, kun Simon tapasi pois mennessään eteisessä karavaaniajurin, joka saattoi hänet johtajansa puheille.
Karavaania piti vahtia yöllä tarkasti petojen ja ryöstäjien takia. Yhdet ylimääräiset silmät olivat suureksi avuksi ja vähensivät muiden vartiovuoroja. Simon sai paikan. Kamelinlannalla pidettiin yllä tulta, jonka valopiirin ulkopuolelle ei haluttanut astua. Kamelit äyhkivät kylki kyljessä, muuten yöt olivat hiljaisia.  Vain yksinäinen sakaali ulvoi jossakin.

Pikkupojat juoksivat karavaania vastaan, kun kaupungin portti alkoi näkyä kolmantena päivänä Joppesta lähdön jälkeen. He kärttivät vieraan maan hedelmiä, joita suopeasti heille jaettiin. Karavaanin johtaja vei saattueen tutun kauppiaan aitaukseen ja Simon heitti sille hyvästit lähtien kyselemään poikiaan. Kukaan ei ollut kuullut Aleksandroksesta ja Rufuksesta, vaikka Simon kuvaili näiden ulkonäköä, hänen näköisiään. Rahat olivat jo loppumaisillaan kun heinätorilla eräs vaimo oli vetänyt hänet sivummalle. Hän oli kuullut Simonin kyselevän poikiaan ja kertoi voivansa viedä hänet heidän luokseen.

Jälleennäkeminen oli riemastuttava. Pojat olivat Josef –nimisen miehen palveluksessa Aleks tallissa ja Rufus karjavahtina. Josef oli juutalaisten Suuren Neuvoston jäsen ja arvostetussa asemassa. Isällä ja pojilla yö taittui aamuksi kun puolin ja toisin kerrottiin, mitä sitten viime näkemisen oli tapahtunut. Poikia suretti äidin kohtalo.

Josefin suhteilla Simeon oli päässyt kapakan pitäjän palvelukseen ja autteli tämän maatiluksilla.

Vainiolta Simon palaa kun juutalaisten tärkein juhla pääsiäinen on juuri alkamassa ja kaupunki on täynnä pyhiinvaeltajia ja onnenonkijoita. Roomalainen varusväki partioi kaduilla runsaslukuisena. Huhuttiin, että selootit aikovat järjestää häiriöitä.

Simon tulee kaupunkiin Damaskuksen portista, mutta pian hän huomaa tien olevan tukossa. Päiden ylitse näkyy roomalainen sadanpäämies ratsailla. Mies pyörittää hevostaan ympäriinsä ja sotamiehet yrittävät aukaista väylää  jalkaisin. Simon jää paikoilleen makasiinirakennuksen portaille. Siitä olisi hyvä näkyvyys.

Kun saattue ehtii hänen kohdalleen, raskasta parrua kantava valkoisiin puettu mies lyyhistyy maahan ja parru pyörähtää kiveykselle.

-       Hei mies, sinä siellä, sadanpäämies huutaa.

Simon osoittaa kummastuneena itseään kysyvästi, en kai minä?

-       Juuri sinä, musta mies, näytät tarpeeksi vahvalta, tule tänne.

Simon yrittää lähteä, mutta sotamiehet estävät sen ja pakottavat peitsin hänet valkoisiin puetun miehen viereen.

-       Ota parru selkääsi ja kanna sitä.


Simonilla ei ole suuriakaan vaikeuksia nostaa parrua, hän on työssä kovettunut ja rohdinpellavainen paita suojaa vähän hartioita höyläämättömän puun karkeudelta.

Saattue lähtee taas liikkeelle. Ensimmäisenä kulkee sadanpäämies ratsain, sen jälkeen valkopukuinen ja sitten Simon.

Valkopukuinen on huonossa kunnossa. Hän näyttää pahanpäiväisesti piestyltä, päästä valuu veri ja vaate on veren tahrima. Ei Simon verta pelkää, hän on nähnyt sitä ennenkin, mutta miehen kohtalo säälittää. Joka askeleella kiveykseen jää verinen jälki.

Sotamiehet yrittävät pitää väylää auki ja suojata miestä huutavalta kansanjoukolta, joka huutaa, sylkee ja viskoo kiviä. Simon saa osansa roiskeista ja pian paita on hiestä märkä. Jotkut saattajista itkevät. Äkkiä mies pysähtyi ja sanoo heille:

-       Älkää minua itkekö, itkekää itseänne.

Mies tukeutuu sen jälkeen Simonin käsivarteen. Hänen taakkansa kaksinkertaistuu.  Simon ei muukalaisena vielä tunne kaupunkia, eikä tiedä minne miestä viedään, mutta pian maasto alkaa kohota.

-       Kantakoon rikollinen loppumatkan  itse,

huutaa sadanpäämies ja Simon asettaa puun varoen hänen harteilleen. Mies katsoo ja sanoo:

-       Vielä kerran kannat ristiäni vapaa-ehtoisesti.

Simon ei ymmärrä mitä se tarkoittaa. Tämän miehen kantamiset on pian kannettu. Simon kääntyy takaisin ja kulkee harvenevaa väkijoukkoa vastaan.  Saattueen kiihkeä pauhu etääntyy, vaikka joka paikassa on muuten paljon ihmisiä.

Simonilla on makuupaikka piharakennuksessa, mutta nyt hän menee suoraan kapakkaan, missä isäntä istuu Josefin kanssa.

-       Hoi mies, miksi silmäsi noin muljahtelevat.

kysyy isäntä kun Simon istuu pöydän toiseen päähän olutastian kanssa. Simon kertoo heille mitä oli tapahtunut. Pian Josef nousee ja sanoo isännälle menevänsä käymään vielä tänään huvilallaan Arimatiassa, koska huomenna olisi paljon tehtävää.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Inarintien ALKO

INARINTIEN ALKO

- Syyttäjä vastaan Virtanen, asianosaiset istuntosaliin numero kolme.

Asianajajahuoneen telkän pönttöä muistuttava kaiutin rätisee ja sylkee sanat ulos harmaalla kankaalla verhotun pyöreän aukon lävitse. Sanat pyrähtävät kuin poikaset pöntöstä ja läpsyttelevät kohti asianajaja Nils Holmströmiä, joka istuu päämiehensä kanssa kahden hengen puusohvalla. Sanat eivät tavoita päämiestä, joka tosin kuulee oman nimensä, mutta ei ymmärrä miten se häneen liittyy. Virtanen on Suomen yleisin sukunimi ja sillä voidaan tarkoittaa jotain toista.

Holmström on pyytänyt päämiehensä asianajajien huoneeseen. Siellä ei ole muita. Heidän juttunsa on perjantaipäivän ainokainen ja viimeinen ennen lyhyttä kesäistuntotaukoa.  Jos hyvin käy ja juttu joutuisasti istutaan, Holmström arvelee ehtivänsä käydä Inarintien Alkossa ennen  omaa saunavuoroaan. Muuten pitää mennä Eurantien yleiseen saunaan eikä Holmström jaksaisi jatkaa istuntoa saunan lauteilla.

Istuntosaliin on lyhyt matka, aulan yli ja kaksoisovien lävitse. Jutussa ei pitäisi olla mitään kummallista. Päämies oli nojannut teollisuusraidetta reunustavassa metsikössä kännipäissään liian raskaalla nyrkillä toiseen känniläiseen, joka oli kaatunut ja lyönyt päänsä kiveen. Viinan pehmittämät suonet eivät kestäneet ja kuolemantuottamussyyte siitä tuli.

Puhetta johtaa lainoppinut pormestari Sakari Nietos valjakossaan oikealla ja vasemmalla kunnallisneuvosmies ja oikeusneuvosmies, joita Holmström ei tunne. Nietos osaisi päättää asiat yksinkin, mutta laki määrää raastuvanoikeuden kokoonpanon. Kaupungin rajan takana maaseudulla Helsingin pitäjässä riittää yksi tuomari mittaamaan vaikka elinkautisen. Lautamiehiä on tosin siellä oltava seitsemän, kaksi joutaa kahvinkeittoon ja kokoonpano säilyy vielä tuomionvoipana.

Syyttäjän paikalla istuu tänään kaupunginviskaali Juhani Tamsi. Hän on urallaan siinä pisteessä, että mäkiauto vie vain alaspäin, kuten muitakin salissa keskeisiä rooleja näytteleviä lakimiehiä. Tamsi nyökkää Holmströmille ja kääntää katseensa pöydälle oleviin papereihin. Niitä ei ole paljon: tutkintapöytäkirja, syytekirjelmä, syytetyn virkatodistus ja rikosrekisteriote, joka on Virtasen elämäntyylistä huolimatta säilynyt puhtaana. Virtanen ei näemmä ole riidanhaastaja, vaikka taistelu viimeisestä pullon pohjallisesta saattaa joskus olla veristä.

Kaikki lakimiehet ovat saman ikäisiä, opiskelleet samaan aikaan kahden sadan metrin päässä yliopistossa, kuuluvat samaan ammattijärjestöön ja ryyppäävät samassa kapakassa. Täällä he solahtavat omiin ammattirooleihinsa kuin hauki kaislikkoon tuntematta toisiansa. Holmströmin päämies ei huomaa mitään, muut neuvosmiehet eivät tiedä mitään eikä raastuvanoikeuden sokea sihteeri näe mitään. Hän vain kirjoittaa mitä kuulee sanottavan tai käsketään kirjoittaa.

Oikeudenkäynnin ensimmäinen täsmäytyspiste on kun asianosaiset tuomarin kehotuksesta istuvat alas. Se on kuin suvanto putouksen jälkeen tai hetki jolloin tuuli seisahtaa ja vaihtaa suuntaansa. Holmström katselee ikkunasta ulos ja miettii millä valtuudella he päättävät Virtasen kohtalosta. Jutun liike ei pysähdy, kun se kerran on virtaamaan pantu. He kaikki saavat elantonsa tönimällä juttua eteenpäin, rasvaamalla sen laakereita kunnes rattaat, jolle se on lastattu peruutettaisiin talliin ja ovet pantaisiin kiinni. Miksi toiset asiat tulevat julki ja toiset jäävät piiloon? Virtasen kohtalona on olla hyvä huono esimerkki: näin käy kun rikkoo lakia. Vaan kuka siitä ottaisi opikseen? Virtasella ei ole sukulaisia, lehteen ei kukaan asiasta kirjoita ja kaikki istuntosalissa numero 3 ovat niin paatuneita, ettei tuomio heidän kunnollisuuttaan vahvistaisi.

Holmströmin ajatus palaa istuntosaliin, kun tuomari kysyy toisen kerran hänen päämiehensä henkilötietoja, vaikka ne ovat asiakirjoissa. Luuleeko Nietos, että hän raahaisi saliin väärän päämiehen.

- Syyttäjä, olkaa hyvä,

kehottaa tuomari Tamsia, joka kolistelee pystyyn pajattamaan syytteen yksin teoin tehdystä pahoinpitelystä ja kuolemantuottamuksesta. Uhrilta oli löytynyt sormuksen jättämä nirhauma poskipäästä. Holmström epäilee, että sormus on löytynyt pääsiäismunasta, luultavasti Virtanen on jo aikaa sitten kanittanut kaiken rahanarvoisen. Muut vammat paljastuivat vasta ruumiinavauksessa, oleellisinta tässä tapauksessa oli ollut päänavaus, aivokalvon alla oli ollut verenvuoto takaraivoon.

Käsittelyn pääavaus Holmströmiltä on kiistää syyte pahoinpitelystä, vedota päämiehen tahrattomaan menneisyyteen ja mutista epäselvästi jotain kuolemantuottamuksesta. Tapaus on selvä ja Holmströmin lahjat menevät sen ajamisessa hukkaan. Niin muiltakin. Vain huomiota herättävä henkirikos saisi samentuneet lakimiesten silmät kirkastumaan. Tuomari Nietos voisi syttyä myös lapseen kohdistuneesta haureudesta, pahat kielet kertovat tämän olevan pikkuisiin päin kallellaan.

Tuomari alkaa perinpohjaisesti käydä läpi Virtasen tutkintapöytäkirjan kertomusta.

”Menimme ratapihan luona olevaan kivibaarina tunnettuun paikkaan, jossa meillä oli tapana hyvällä ilmalla kokoontua. Tällä kertaa minä olin hakenut pullon soppaa (Sorbusta, kuulustelijan lisäys) Inarintien Alkosta.”

- Pitääkö tämä Virtanen paikkansa Nietos kysyy.
- Pitää.
- Ja sitten viinasta tuli riita ja löitte kaverianne naamaan niin, että hän kaatui.
- Niin.

Käsittely puuduttaa kuin epiduraali selkäytimeen, mutta molempiin suuntiin. Nietos hoitaa kuulustelun ja Tamsi lukee Ilta-Sanomia.

-       Ja syyttäjä jättänee jutun päätettäväksi, kysyy puheenjohtaja lopulta.
-       Jätetään päätettäväksi.
-       Puolustus pyytää lievää tuomiota, päämieheni on juuri saanut työpaikan ja tyttöystävällä on laskettu aika kuukauden päästä.
-       Olkaa hyvä ja menkää ulos odottamaan päätöstä.

Eiköhän se riitä, että menemme ulos istuntosalista ajattelee Holmström pitäessään ovea avoinna päämiehelleen. Myös syyttäjä tulee odotushuoneen puolelle. Holmström ja Tamsi lompsivat asianajajien taukohuoneeseen ja Virtanen menee ulos tupakalle.

-       Tänään siitä tulee kolmekymmentä vuotta.
-       Tervan haju tuo sen aina mieleen.
-       Makasiinin terva tarttui uuteen takkiini. Se oli siinä niin kauan kuin takkia käytin. Otatko Jussi tervapastillin?

Holmström ojentaa ruttuisen askin ja Tamsi tarttuu siihen.

Minä, Nisse ja Sakke kuljimme aina yhdessä. Olimme kolme muskettisoturia, joita sitoi veljeys, vapaus ja hölmöilystä pidetään päät kiinni.

Tuolla kerralla mukana oli myös Saken tuttu Pena. Pena kuului Saken kanssa parempiin piireihin ja rehenteli korttelin ainoalla levarilla. Hänet oli hyväksytty mukaan sillä ehdolla, että hakisi brenkkua Inarintien Alkosta. Kassissa oli pullo Porvoon lankkua.

Oli ensimmäinen lämmin ilta sinä kesänä. Olimme kaikki kesätöissä lautatarhalla ja tuore tili poltteli taskussa. Se oli viimeinen vapaavalintainen kesä, seuraavana vuonna kirjoitettaisiin ylioppilaiksi ja pyrittäisiin oikeustieteelliseen.

Aurinko oli vielä korkealla ja valo osui kohtisuoraan makasiinirakennuksen seinään. Se oli maalattu tervalla, jonka tuoksu putsasi sieraimet. Hormonit virtailivat ja testosteroni tiukkui.

Makasiinin edessä oli lastauslaituri. Sen alla ruosteiset raiteet johtivat kohti satamaa ja toiseen suuntaan pääradalle päin. Junia meni niin harvaan, että raiteet eivät pysyneet kiiltävinä. Sen sijaan pojat poistivat ruostetta ruokatorvesta ahkerasti ja kun pullon pinta oli laskeutunut etiketin yläreunan tasalle, siirtyi keskustelu tyttöihin.

Pena alkoi arvostella Saken tyttöystävää, joka ei tosin tiennyt olevansa tyttöystävä, 12 v. Yritin Nissen kanssa vaimentaa Penan, mutta höyryä oli jo sen verran, ettei se tehonnut. Pojat sätkähtivät pystyyn ja kävivät kiinni toisiinsa. Sakke kuristi Penaa kurkusta kaksin käsin. Penalla ei ollut askelmerkki kohdallaan ja hän astui laiturin reunalta kymmenen senttiä yli ja putosi raiteille. Sammui siihen tai löi päänsä ja menetti tajunsa.

Sakke uhosi, että se oli sille oikein ja laskevan auringon kajossa kusi vielä päälle. Minä olin Nissen kanssa hiljaisempi. Penaan taisi sattua. Sakke oli sitä mieltä, että jääköön siihen kunnes herää ja me lähdimme kotiin.

Yön aikana rataosuudella oli kulkenut järjestelyveturi, joka oli erottanut Penan pään vartalosta. Kuristusjäljet kaulalla menivät ratapölkkyjen väliin. Ei se ensimmäinen kerta ollut kun joku oli kännissä kussut housuunsa ja sammunut raiteille. Sanomalehdessä oli tapauksesta lyhyt maininta. Muskettisoturit eivät asiasta maininneet kolmeenkymmeneen vuoteen.

Tuomion harkinta kestää kohtuuttoman kauan. Tällä menolla Holmström joutuu juoksemaan Alkoon.

-       Syyttäjä vastaan Virtanen jutussa annetaan tuomio, asianosaiset istuntosaliin, Sakke kuuluttaa kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Tuomionluvun jälkeen Sakke toteaa, että Eurantiellä on sauna lämpimänä. Sihteeri ei kirjoita sitä pöytäkirjaan.

TS 29.9.2015

lauantai 9. toukokuuta 2015

Lävistys


Vinttikomerossaan neito tunsi, että hetki on tullut. Aurinko lämmittää kaupungin reunalla rintamamiestalon yläkertaa ja ajaa feromonit liikkeelle. Oliko edellisestä kerrasta niin pitkä aika. Talvi oli ollut kylmä ja puutteellinen eikä asunto antanut tilaa riehahtelulle.  Neito oikoo jäseniään ja tarkastelee sääriään – olisiko syytä siistiä niitä. Antaa olla, kyllä hippityyli vielä vetoaa. Kynnet ovat kauniit eikä ripsissäkään ole moittimista.

Arska ja minä olemme menossa tilauslinjalla muiden mukana luokkaretkelle eläintieteelliseen museoon. Olisimme halunneet mennä Turkuun ja Turun linnaan, mutta emme päässeet kotikaupunkia pitemmälle. Museon edessä on hirvi, mutta onneksi vain patsaana. Se tuskin aiheuttaa hirvikolaria.

Museossa haisee kemikaalille. Se on varmaan formaldehydin, lattiavahan ja säilöntäpurkkien spriin sekoitus. Opettaja jää hankkimaan pääsylippuja, mutta me silpaisemme Arskan kanssa kierreportaita yläkertaan. Siellä on kaksipäinen vasikka, joka katsoo meitä toinen pää kallellaan ja toinen vaakasuorassa.

Yläkerran ovi on tiukka eikä tahdo aueta. Varauloskäynti on ulkovintissä, paikassa, jossa kaksi vajaakanttista lautaa on sattunut samaan kohtaan. Laudoituksessa on suikulainen aukko, kuin karjalanpiirakka pystyasennossa, mutta isompi. Seinä on varjon puolella, mutta aurinko osuu vastapäiseen pihariviin ja saa punamullan hehkumaan kuin perhosen siiven. Neitonen hivuttautuu salaa ulos, ettei kasvimaata kuokkiva mustatakki huomaisi sitä ja onnistuu.

Museossa on monenlaisia eläimiä, minusta kudu –antilooppi nytkähtää, mutta Arska sanoo:

-       se on täytetty,

ja niin se onkin, mutta liikahtiko se silti.

Lasin takana oleviin biotooppeihin on sijoitettu eläimiä luonnolliseen ympäristöön. Kun painaa nappia, ne ovat rivissä kuin isosiskoni haitarin säestyspuolen nappulat, valo syttyy töyhtötiaisen pyrstössä kuusen oksalla. Hetken päästä valo sammuu, mutta me koetamme Arskan kanssa nappuloita nopeasti painamalla saada ne kaikki palamaan samanaikaisesti. Opettaja lähestyy muun luokan kanssa kaksi hikarityttöä käsipuolessaan. Me menemme alta pois.

Laskeudumme pohjakerrokseen, jossa isot kaksoisovet ovat raollaan. Ovessa lukee: vain henkilökunnalle, mutta emme anna sen häiritä, koska henkilökuntaa ei ole näkyvissä. Huoneessa on lasihyllyillä loputtomiin purnukoita, joissa on olmin kelmeitä sammakoita ja käärmeen sikiöitä viinassa uiskentelemassa. Siellä on myös pieniä jyrsijän pääkalloja pitkät etuhampaat ristissä.

Etenemme varovasti hyllyjen välissä. Ne yltävät kattoon asti. Huoneen takaseinällä on isoja kaappeja, joissa on laatikoita päällekkäin yhtä tiheässä kuin meidän keittiössä leikkuulautoja. Vedän yhden laatikon auki. Se on täynnä perhosia. Vieri vieressä samanlaisia neulaan pistettyjä mitättömän näköisiä yöperhosia. Laatikko liukuu laakereillaan äänettömästi kiinni. Avaan seuraavan. Siellä on punaisia isosilmäisiä päiväperhosia.  Tunnistan nokkosperhosen. Yhdessä rivissä on nokkosperhosen näköisiä isoja lepattajia. Perhoset on lävistetty neulalla ja perhosen alapuolella on pieni lappu, jossa lukee: Nymphalis Io, leg. Adolf Lilius, 12.7.1969.

Neito siirtyy piharivin seinustalle ja asettuu aurinkoon. Se räpyttelee hetken silmiään ennen kuin sulkee ne kokonaan ja alkaa nauttia lämmöstä. Sitä riittää vielä neljäksi miljardiksi vuodeksi mutta tämänpäiväinen annos saa nesteen kiertämään suonissa. Neito näyttää auringonvalossa ikäneitoselta, jolta meikki on jäänyt viimeistelemättä.

Kotimatkalla bussissa muut puhuvat kaksipäisestä vasikasta ja museon katossa roikkuneesta delfiinistä. Opettaja pyytää etuosaan kertomaan mikrofoniin, mikä oli museossa mieluisinta. Me emme Arskan kanssa mene. Jäisimme kiinni.

Päätämme ryhtyä keräämään perhosia. Meillä on kotona kirjahyllyssä pieni vihreä kirja, jossa on perhosen kuvia ja lopussa perhostenkeräilyjuttuja. Äiti ompelee minulle vanhasta tylli –verhosta perhoshaavin, johon varsi saadaan katkenneesta suksisauvasta. Rautalanka pitää haavin suun auki. Pussin pohja pitää olla tasainen eikä suippo, jotta perhoset eivät jauhaudu rikki.

Arskan äiti on työssä apteekissa. Käymme ostamassa pienen pullon etikkaeetteriä. Sillä otetaan perhoselta henki pois purkissa, jonka pohjalla olevaan pumpuliin on imeytetty pari tippaa myrkkyä.

Kun ikäneito on saanut veren kiertämään, se lähtee kohti kaupunkia. Lenseä kevättuuli pyörittelee hameenhelmoja ja saa neidon hypähtelemään sinne tänne.

Kerrostalon vieressä on joutomaa, jossa kasvaa pujoa ja nokkosta. Sinne suuntaamme Arskan kanssa haavit olalla.  Selkärepussa on auschwitz, jolla kaasutamme perhoset kuoliaiksi.

Neitoperhonen haistaa nokkosen, jota se on toukkana syönyt. Nokkonen on sille äidinmaitoa. Joutomaalla on myös ohdakkeita. Sellaisen kukalle perhonen laskeutuu ja alkaa imeä keväistä mesiateriaa siivet supussa ja posket lommolla.

Askeleemme on jo malttamaton. Aukiolla ei näy perhosia, mutta kun kahlaamme kasvustossa, muutama valkoinen perhonen lähtee lentoon. Samassa huomaan ohdakkeessa ison perhosen, jonka siiven aluset ovat mustat. Huitaisen haavillani ja perhonen putoaa sen pohjalle. Huudan innoissani Arskalle, elämäni ensimmäinen perhonen.  Ujutan etikkaeetteripurkin haaviin ja kalastan perhosen siihen ja nopeasti kansi päälle. Sanon Arskalle, että nyt lähdemme kotiin panemaan perhosen lautaan.

Isä on tehnyt minulle haapalaudasta kuivatustelineen. Kahden puun välissä on pieni rako. Laudat isä höyläsi loivaksi kiilaksi, että perhoset asettuisivat kuivuessaan kauniisti.
Perhonen liikkuu vielä purkissa vähän, mutta kun liike on pysähtynyt otan heti sen pois ja työnnän nuppineulan keskiruumiin lävitse. Panen perhosen pinteliin, levitän sen siivet ja kiinnitän ne neuloilla ja paperiliuskoilla.

Neitoperhonen, lat. Nyphalis Io. Sillä on pitkät tuntosarvet ja kauniit punaiset siivet, joissa on isot silmät.

Otan seuraavana päivänä perhosen irti laudasta, siirtääkseni sen ikkunalliseen paitalaatikkoon, jossa on pohjalla styroksilevy. Se alkaakin räpistellä ja putoaa lattialle. Nuppinaula selkäkilvessä on liian raskas kuorma. Perhonen hakkaa siivillään kuin suomen lippu kahdeksan boforin tuulessa ja menee pitkin lattiaa. Ennen kuin saan sen kiinni ja etikkaeetteripurkkiin on se hakannut siipisuomunsa irti ja on aivan valju. Purkissa eläin vapautetaan kärsimyksistään, mutta siitä ei ole enää perhoskokoelmani ensimmäiseksi yksilöksi.

Ja mikä oli tarinan opetus: ei kannata ottaa lävistyksiä.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Eräs oikeudenkäynti


ERÄS OIKEUDENKÄYNTI

Maailman tunnetuin oikeudenkäynti oli välitön ja suullinen ja hoidettiin akkusatorisesti eli syyttämisperiaatteen mukaisesti. Sitten menikin parituhatta vuotta ennen kuin Suomessa säädettiin laki oikeudenkäynnistä rikosprosessissa, jossa nämä periaatteet vahvistettiin.

Jeesuksen toimet olivat antaneet ylipapeille ja lainoppineille syytä epäillä, että hän on syyllistynyt rikokseen. Juudas –niminen maailmankaikkeuden hitunen ei tuottanut asiaperusteita rikosepäilylle, mutta auttoi epäillyn tunnistamisessa ja kiinniotossa. Rikoksesta epäillyt ovat taipuvaisia välttelemään oikeudenkäyntiä ja vangitseminen puutarhassa varmisti mahdollisuuden kuulustella epäiltyä itseään esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä. Sillä oli merkitystä myös mahdollisen rangaistuksen täytäntöönpanon turvaamiseksi.

Kiinniottajat olivat roomalaisia sotilaita ja vapaaehtoisia siviileitä, täydennyspoliiseja. Vangitseminen ei sujunut aivan ongelmitta, koska Pietari laittoi hanttiin ja löi miekalla korvan irti eräältä kiinniottajalta, Malkokselta, joka oli ylipapin palvelija. Malkoksen sukulainen tunnisti myöhemmin Pietarin temppelipihalla ennen kuin kukko lauloi ja oli lähellä ettei hänestä tullut Jeesuksen rikoskumppania.

Korvan irrottaja syyllistyi epäilemättä virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen, mutta teko jäi seurauksitta, koska nyt oltiin pyytämässä isompaa kalaa ja vammat jäivät vähäisiksi Jeesuksen pantua korvan takaisin paikalleen.

Jeesus moitiskeli Pietaria miekkaan tarttumisesta vaikka itse tiesi, että hänen joukkonsa varustukseen kuului kaksi miekkaa. Kun on varustauduttu, varustukseen usein turvaudutaan. Sen vuoksi teräaseen kantaminen yleisellä paikalla on nyttemmin kielletty.

Kiinni pysyminen varmistettiin panemalla Jeesus köysiin.

Esitutkinta käynnistyi ylipapin ja lainoppineiden suorittamalla kuulustelulla. Yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiä periaatteita on asianosaisen mahdollisuus sanoa haluamansa: kuulemisperiaate. Jeesus käytti tilaisuuden hyväkseen tässä vaiheessa, mutta turvautui myöhemmin vieläkin voimassa olevaan oikeuteen olla sanomatta mitään, ainakin hän oli hyvin lyhytsanainen. Rikoksesta epäillyn ja syytetyn ei tarvitse edistää oman syyllisyytensä selvittämistä eikä hänellä ole totuudessa pysymisvelvollisuutta.

Esitutkinnassa kuultiin monia todistajia, mutta heidän kertomuksensa olivat siinä määrin ristiriitaisia (sana sopii tähän yhteyteen), että ne eivät riittäneet näytöksi seuraavaan portaaseen, todennäköisiin syihin syytteen tueksi. Jeesuksen olisi kannattanut olla lausumatta mitään sillä se mitä hän itse sanoi muodostui lopulta raskauttavaksi näytöksi. Lausuma täytti virkavallan anastuksen (Jumalan) ja jumalanpilkan yhdistelmän tunnusmerkistön, jolla ylipappien mitta täyttyi.

Esitutkinnan ja syyttämisen hoiti sama taho: ylipapit ja kirjanoppineet. Menettely oli sama kuin suomalaisessa nimismiesjärjestelmässä, jossa nimismies tutki ja syytti kihlakunnanoikeudessa.

Oikeudenkäyntiaineisto esitettiin suoraan ja välittömästi sille oikeuden kokoonpanolle, joka ratkaisisi asian. Juttu istuttiin yhden tuomarin kokoonpanossa, jossa tuomarina oli maaherra Pilatus. Oikeudenkäynti oli suullinen, se ei ollut edes suullis-pöytäkirjallinen niin kuin Suomessa ennen vuotta 1997 ja nykyisinkin, jos näyttää siltä, että puheet esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä kulkevat eri tahtiin.

Asianajolaitos ei ollut vielä kehittynyt niin pitkälle, että Jeesuksella olisi ollut avustajaa. Olisi ehkä kannattanut olla, mutta ilmeisesti asianajajia ei haluttu sotkemaan maailmanhistoriallisesti merkittävän jutun lopputulosta. 

Tuohon aikaan katsottiin myös, että oikeudenmukainen tuomari voisi yksin ratkaista asian. Pilatus ottikin huomioon Jeesuksen puolesta puhuvat seikat ja katsoi ettei näyttö oikein riitä ja epäili koko oikeudenkäynnin motiiviksi kateutta.

Oikeudenkäynti oli avointa ja läpinäkyvää, koska yleisö saattoi seurata sitä. Oikeudenkäynnin lopputulokseen pyrkivät tosin vaikuttamaan ulkopuoliset tahot. Pilatus kävi oikeudenkäynnin aikana vuoropuhelua palatsin pihalla olleiden juutalaisten kanssa, jotka vaativat langettavaa tuomiota ja vaimonsa kanssa, joka pyysi Pilatusta säästämään miehen. Nykyisin päätösharkinta on salaista ja hyvästä syystä.

Näyttö ei Pilatukselle riittänyt ja hän yritti luikerrella tilanteesta tarjoamalla tavan mukaisesti armoa rosvo Barabbakselle tai Jeesukselle. Kansa huusi vapaaksi Barabbaksen ja Pilatus asiallisesti ottaen tuomitsi Jeesuksen kuolemaan ristiinnaulitsemalla vaikka tuomiolauselma ilmensi lähinnä välinpitämättömyyttä. Liitännäisrangaistuksena hän ruoskitutti Jeesuksen.

Nykyisen median roolia hoitivat kansa ja sotilaat lyömällä ja pilkkaamalla epäiltyä, syytettyä ja tuomittua oikeudenkäynnin eri vaiheissa.

Muutoksenhakuoikeutta ei ollut ja täytäntöönpanoon ryhdyttiin varsin pian. Eräänlaisena liitännäisseuraamuksena voitaneen pitää velvoitetta kantaa itse täytäntöönpanoväline. Jeesuksen voimien loputtua ristin kantajaksi pakotettiin vapaaehtoiseksi paikalle osunut töllistelijä Simon Kyreneläinen.

Ainoa tunnettu oikeudenkäyntiin liittyvä kirjallinen asiakirja on Jeesuksen ristiin naulattu taulu, täytäntöönpanoasiakirja, johon Pilatus oli kirjoittanut lyhenteen I.N.R.I. Siitä hän sentään piti päänsä, vaikka teksti ei  kelvannut ylipapeille. Viestinnällisesti riittävän informaatioarvon saamiseksi teksti oli kolmella kielellä.

Jeesuksen omaisuus, vaateparsi, meni valtiolle, joskin sotilaat vetivät välistä heittämällä siitä arpaa. Täytäntöönpanoviranomaisina sotilaat hoitivat muutkin käytännön toimet, joidenkin mielestä hutiloiden.

Siitä syntyikin uusi uskonto.