lauantai 2. joulukuuta 2017

66 min 6 s


Ensimmäisenä näkyviin tulevat silmät, mies tietää, että ne ovat vihreät. Silmiä reunustavat kauniisti kaartuvat kulmat, joiden ulkoreuna taipuu lopuksi  ylöspäin. Kaari on kuin meren aalto vähän ennen, kun se murtuu rantakallioon. Seuraavaksi paperille avautuvat hiukset. Kun allasta liikuttelee, heiluvat ne kuin päistärikön harja laukassa. Kasvot ovat vaaleat ja ne tulevat näkyviin viimeisenä, korkeat poskipäät ja kuulas iho, kuin valkean omenan kylki.

Et voi astua kahdesti samaan virtaan. Mutta kamera pysäyttää ajan ja hetki on kuin virran kivi. Sen kahta puolta virta soljuu, mutta sen kohdalla se on pysähtynyt.  Valokuva on aukko aika-avaruudessa, portti, josta voi kulkea menneisyyteen. Valokuvan hetki on irrallaan, jotakin tapahtui ennen sitä ja jotakin tapahtuu sen jälkeen, jotakin on siinä ja jotakin jäi ulkopuolelle.

Paperiarkki on valkoinen, toinen puoli on kiiltävä. Se solahtaa punaiseen altaaseen. Ajastinkello raksuttaa. Aina se tapahtuu samalla tavalla. Ensimmäisenä näkyviin tulevat silmät.

Viisikymmentä vuotta sitten, kun valokuvaamo oli ensimmäistä päivää avoinna, tuli vähän ennen sulkemista nainen, joka halusi muotokuvan. Kuva tuli olla valmis seuraavana päivänä. Nainen ohjasi itse kuvaajaa, sanoi miten valot piti asetella ja millainen tausta oli oikein. Valotus 1/100 niin kuin se useimmiten on. Muutama ruutu ja nainen lupasi tulla seuraavana päivänä hakemaan kuvan. Maksoi sen etukäteen.

Valokuvaaja teki illan aikana kymmeniä vedoksia, mutta mikään niistä ei tyydyttänyt häntä. Silmät jäivät liian tummiksi tai posket paloivat puhki, vaikka käytti maskia ja eripituisia valotuksia.  Silmistä piti näkyä että ne ovat vihreät vaikka kuva oli mustavalkoinen. Kun aamu valkeni, olisi studion voinut tapetoida naisen muotokuvilla. Kuvia kaikissa harmaasävyissä, nurkasta toiseen pyykkipojilla naruilla, sametin mustaa ja sateen harmaata ja kaiken keskellä epätoivoinen valokuvaaja.

Nainen ei tullut koskaan hakemaan kuvaansa.

Tuli muita naisia, kauniita ja rumia, mutta kaikista tehtiin kaunis muotokuva. Valokuvaaja sai mainetta taitavana silmien kuvaajana, hän sai ne elämään paperilla. Naiset palasivat hakemaan kuvansa, mutta kukaan ei jäänyt eikä kukaan muu olisi valokuvaajalle kelvannutkaan.

Tuli lapsia vanhempien kanssa pyhäpuvuissaan, merimiespuvuissaan, Saksasta tuoduissa nahkahousuissaan. Tuli hääpareja, mutta kukaan ei tullut eropäivänään.  Hautajaisia pyydettiin kuvaamaan. Ylioppilaskuvauksia, koulukuvauksia, lemmikkieläinkuvauksia. Viimeisimpänä villityksenä naiset halusivat pikkutuhmia kuvia vuosisadan alun lavasteissa, syntymäpäivälahjaksi miehelle, pullea jalka korskeasti tuolille nostettuna.

Negatiiveja kertyi, huolellisesti arkistoituina. Aihepiireittäin, vuosijärjestyksessä, tarkkaan numeroituina.

Valokuvaajan käsien iho on kuin sätkäpaperirullan viimeinen palanen. Kemikaalien ohueksi polttamaa. Kämmenselässä suonet kiemurtelevat kuin puun juurakot. Silmät ovat vetiset ja haileat pimiövuosien jälkeen. Lonkat särkevät, mutta vihreäsilmäisen muisto ei haalistu. Valokuvaaja vedostaa ja katsoo menneisyyteen.

Joka sunnuntai valokuvaaja kiipeää harjulle katsomaan auringon laskua.

Maahantuoja lähettää digitaalisen kameran kokeiltavaksi. Kuva ilmestyy saman tien kameran taakse. Kamera tekee kuvan ja valokuvaaja jää virattomaksi.

Valokuvaajan mielestä valokuvan syntyminen pitää nähdä. Kuva otetaan, jos olosuhteet sen antavat. Filmi pannaan purkkiin, jossa tapahtuu negatiivin syntymän mysteeri. Eläväksi kuva tulee kehitysaltaan valtameressä niin kuin elämä silloin kun se ensimmäisen kerran syntyi.

Valokuvaaja nousee vielä kerran harjulle. Kamera roikkuu kaulassa ja vaellussauva helpottaa lonkkien särkyä. Sauvan päässä on jalustakierre, johon hän ruuvaa kameran. Digitaalisen kameran voi asettaa ampumaan sarjatulta sekunnin välein 999 kertaa.

Aurinko laskee horisonttiin ja sitä kohti kuvaaja suuntaa kameran ja asettaa tarkennuksen äärettömään. Saman äärettömyyden reunalla hän on itsekin.

Kun puolet auringosta näkyy kuin paistettu muna pannulla, kuvaaja käynnistää kameran ja katsoo kaukaisuuteen. Pokkari naksuttaa kuvia sekunnin välein. Aurinko putoaa ja on kuin sen vauhti kiihtyisi mitä enemmän siitä on taivaanrannan takana.

Vähän ennen katoamistaan aurinko jarruttaa ja leimahtaa vihreänä. Väri ja sävy ovat kuin vihreissä silmissä. Leimahdus taltioituu kameran muistikortille. Valokuvaaja ei katso kuvaa uudestaan. Vihreäsilmäinen nainen on palannut. 

Pesänhoitaja lahjoittaa 396.600 negatiivin kokoelman valokuvataiteen museolle.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Halkeama




Paikat pestään joka avauksen jälkeen ja vielä päivän päätteeksi perusteellisesti. Kudosjäämät alkavat muuttua maaksi jälleen ja niistä vapautuu kaasuja, jotka imelöittävät salin ilman yhdessä säilytyskemikaalien kanssa. Kun siellä on ollut töissä kolmekymmentä vuotta niin kuin preparaattori Nurminen, ei hajua edes huomaa kuin ensimmäisenä päivänä kesäloman jälkeen. Nyt on sellainen päivä, mutta päivän ensimmäiselle avattavalle se on viimeinen kokonaisena. Nurminen sahaa kalottia irti ja rintakehää auki oikeuslääkärille mellastaa. Tämä on poliisin määräämä oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus miehelle: hän on hypännyt kerrostalon kolmannesta kerroksesta katuun.

Taloyhtiössä on kuusi korkeaa kerrostaloa, ja niiden edessä on betonikansi. Vain huoltoajo on sallittu. Muuttaminen on huoltoajoa ja kuorma-auto pysähtyy viitostalon eteen. Nurmiset muuttavat vuokralle. Muut ovat muuttaneet taloon jo muutama vuosi sitten. Talot on rakennettu hartiapankilla ja kaikki tuntevat toisensa ja toistensa kakarat. Uusista tulijoista otetaan selvä: saadaanko kavereita, mille luokalle ne tulee, saadaanko pihalätkäjoukkue kokoon ja onko niillä telkkari.

Kun auto pysähtyy A –portaan eteen, olemme asettuneet riviin ovikatoksen viereen: minä, Artsi ja Hande. Lava on avonainen ja harvan sivulaudoituksen läpi näkyy poikien pyörä.  Chopperi-stonga ja pitkä satula. Ainakin yksi lisäpelaaja pihapeleihin. Kuljettajan paikalta purkautuu isomahainen mies: naama on skrupunen kuin Handen korispallo. Apumiehen puolelta tulee kaksi poikaa, toinen meitä vanhempi ja toinen niin pieni, ettei siitä ole kuin pallopojaksi. Nurmisten mutsi on tullut jo eilen siivoamaan paikkoja tietää joku kertoa.

-       Hei, mikä sun nimi on?
-       Jouni ja toi pikkubroidi on Janne.
-       Monennella sä oot?
-       Mä meen syksyllä kansikseen vastaa Jouni.

Kaikki eivät ole nimensä näköisiä. Jounista tulee Nurde. Janne saa pitää etunimensä.

Kolme tuntia me jaksetaan odottaa. Sen jälkeen rinkutamme Nurmisten ovikelloa, ovessa on vielä edellisen asukkaan nimi Mäkelä Nuutinen. Nurmisen mutsi tulee avaamaan, sillä on päässä rullat ja läpinäkyvä muovipussi. Pojat ei pääse ulos.

Me lähdemme talon takana olevalle metsäniitylle, savipatille, se on harmaata lilluvaa kiisseliä. Artsi on lukenut, että ennen astiat tehtiin savesta. Me teemme piipun koppia. Varreksi tulee ruokopilli. Paikassa on kuivumassa rivi savipiippuja. Ei meillä tupakkaa ole, vaikka faijalta voisi pölliä, on vain auringossa pahvinpalan päällä kuivattua karhunsammalta, murenee kuin näkkileipä. Sauhut maistuvat pahalta, mutta ne on miehekästä puhaltaa ulos.

Nurde tulee seuraavana päivänä mukaan. Piippumestaan mennään mutkan kautta, ettei kukaan pääse seuraamaan meitä. Suurin osa piipuista on halkeillut kuin neekerilapsen pihamaa, joissakin on varsi pysynyt paikoillaan. Kun me poltamme sammalta, Nurden piipusta leviää tupakan haju. Teemme yhteisen salavalan ja saamme vetää päälle yhdet hatsit oikeaa tupakkaa. Nurde kiittelee meitä kovasti piippuvinkistä.

Koulu loppuu ja kesäloma alkaa. Nurmisia ei ole vähään aikaan näkynyt. Artsi tietää, että Nurde käy pikkubroidinsa kanssa lekarin ruokajonossa. Kaupunki tarjoaa safkat, mutta pitää olla omat lautaset. Minäkin olen käynyt siellä, mutta en enää sen jälkeen, kun oli helmivelliä. Se oli pahaa, mutta liukasta oksentaa pusikkoon.

Artsi lähtee sen perheen kanssa landelle ja me muut yritetään keksiä tekemistä. Neppaan Handen kanssa takapihan hiekkalaatikolla. Etupihalta kuuluu mossahdus. Se on niin kova, että ääni kiertää hetken kerrostalojen seinissä. Katsomme Handen kanssa toisiamme ja neppisautot jäävät radalle. Juoksemme etupihalle, mutta talon kulman takana meinaamme törmätä Nurmisen faijaan. Joku huutaa parvekkeelta. Ikkunoihin ilmestyy ihmisiä.

Nurmisen faija on melkein alasti, vain kello ranteessa. Pää on halki ja sisältä valuu harmaata mössöä, samanväristä kuin piippusavi ennen kuin se on kuivunut. Muuten mies näyttää ehjältä, kello on pysähtynyt.

Paikalle tulee aikuisia ja meidät hätistetään kauemmaksi.

En näe Nurdea enää koskaan. Pihassa alkaa kiertää juttuja siitä, mitä on tapahtunut. Nurmisilla oli ollut saunavuoro ja saunasta oli kuulunut riitelyn ääniä. Handen mutsi oli nähnyt miehen tulevan saunasta alasti. Meidän talossa sauna on katolla ja kun sieltä tulee alas joutuu menemään Handen oven ohi. Mutsi ei ollut nähnyt ovisilmästä ihan tarkkaan.

Nurmisten alapuolella asuvat Lehtiset. Lehtisen rouva on työtön ja sillä heittää päästä, mutta kyllä se tajuaa asioita. Kun yläkerrasta kuului meteliä, meni rouva parvekkeelle katsomaan ja joutui katsomaan Nurmisen faijaa silmästä silmään. Mies putosi ja Lehtiskä sai juuri vedettyä päänsä pois edestä. Nurmisten mutsi oli kertonut sille, että mies uhkasi riidan päätteeksi saunan jälkeen hypätä parvekkeelta ja tekikin sen. Vaimo oli pitänyt miestään kiinni jaloista niin pitkään kuin pystyi ennen kuin tämä putosi.

Näin me sen kerromme Artsille, kun se palaa landelta. Artsia ottaa päähän.

-       Aina mä olen poissa kun jotain tapahtuu.
-       Älä välitä, ei se ollut kivan näköistä, toteaa Hande.
-       Pojat joutui varmaan lastenkotiin kun ei niitä ole näkynyt.
-       Chopperi jäi kellariin.

Nurminen on suorittanut obduktioavustajan näyttötutkinnon ja pitää työstään. Siinä pääsee tekemään käsillään ja näkee niiden jäljen. Ei Nurminen vieläkään ymmärrä, mitä ihmisen pään sisällä liikkuu. Samassa kalotti irtoaa ja harmaa aivomassa tulee näkyviin. Faija hyppäsi ylempää kuin tämänkertainen. Tupakkakaan ei enää maistu sen jälkeen kun on nähnyt tarpeeksi monta tervakeuhkoa.