lauantai 2. joulukuuta 2017

66 min 6 s


Ensimmäisenä näkyviin tulevat silmät, mies tietää, että ne ovat vihreät. Silmiä reunustavat kauniisti kaartuvat kulmat, joiden ulkoreuna taipuu lopuksi  ylöspäin. Kaari on kuin meren aalto vähän ennen, kun se murtuu rantakallioon. Seuraavaksi paperille avautuvat hiukset. Kun allasta liikuttelee, heiluvat ne kuin päistärikön harja laukassa. Kasvot ovat vaaleat ja ne tulevat näkyviin viimeisenä, korkeat poskipäät ja kuulas iho, kuin valkean omenan kylki.

Et voi astua kahdesti samaan virtaan. Mutta kamera pysäyttää ajan ja hetki on kuin virran kivi. Sen kahta puolta virta soljuu, mutta sen kohdalla se on pysähtynyt.  Valokuva on aukko aika-avaruudessa, portti, josta voi kulkea menneisyyteen. Valokuvan hetki on irrallaan, jotakin tapahtui ennen sitä ja jotakin tapahtuu sen jälkeen, jotakin on siinä ja jotakin jäi ulkopuolelle.

Paperiarkki on valkoinen, toinen puoli on kiiltävä. Se solahtaa punaiseen altaaseen. Ajastinkello raksuttaa. Aina se tapahtuu samalla tavalla. Ensimmäisenä näkyviin tulevat silmät.

Viisikymmentä vuotta sitten, kun valokuvaamo oli ensimmäistä päivää avoinna, tuli vähän ennen sulkemista nainen, joka halusi muotokuvan. Kuva tuli olla valmis seuraavana päivänä. Nainen ohjasi itse kuvaajaa, sanoi miten valot piti asetella ja millainen tausta oli oikein. Valotus 1/100 niin kuin se useimmiten on. Muutama ruutu ja nainen lupasi tulla seuraavana päivänä hakemaan kuvan. Maksoi sen etukäteen.

Valokuvaaja teki illan aikana kymmeniä vedoksia, mutta mikään niistä ei tyydyttänyt häntä. Silmät jäivät liian tummiksi tai posket paloivat puhki, vaikka käytti maskia ja eripituisia valotuksia.  Silmistä piti näkyä että ne ovat vihreät vaikka kuva oli mustavalkoinen. Kun aamu valkeni, olisi studion voinut tapetoida naisen muotokuvilla. Kuvia kaikissa harmaasävyissä, nurkasta toiseen pyykkipojilla naruilla, sametin mustaa ja sateen harmaata ja kaiken keskellä epätoivoinen valokuvaaja.

Nainen ei tullut koskaan hakemaan kuvaansa.

Tuli muita naisia, kauniita ja rumia, mutta kaikista tehtiin kaunis muotokuva. Valokuvaaja sai mainetta taitavana silmien kuvaajana, hän sai ne elämään paperilla. Naiset palasivat hakemaan kuvansa, mutta kukaan ei jäänyt eikä kukaan muu olisi valokuvaajalle kelvannutkaan.

Tuli lapsia vanhempien kanssa pyhäpuvuissaan, merimiespuvuissaan, Saksasta tuoduissa nahkahousuissaan. Tuli hääpareja, mutta kukaan ei tullut eropäivänään.  Hautajaisia pyydettiin kuvaamaan. Ylioppilaskuvauksia, koulukuvauksia, lemmikkieläinkuvauksia. Viimeisimpänä villityksenä naiset halusivat pikkutuhmia kuvia vuosisadan alun lavasteissa, syntymäpäivälahjaksi miehelle, pullea jalka korskeasti tuolille nostettuna.

Negatiiveja kertyi, huolellisesti arkistoituina. Aihepiireittäin, vuosijärjestyksessä, tarkkaan numeroituina.

Valokuvaajan käsien iho on kuin sätkäpaperirullan viimeinen palanen. Kemikaalien ohueksi polttamaa. Kämmenselässä suonet kiemurtelevat kuin puun juurakot. Silmät ovat vetiset ja haileat pimiövuosien jälkeen. Lonkat särkevät, mutta vihreäsilmäisen muisto ei haalistu. Valokuvaaja vedostaa ja katsoo menneisyyteen.

Joka sunnuntai valokuvaaja kiipeää harjulle katsomaan auringon laskua.

Maahantuoja lähettää digitaalisen kameran kokeiltavaksi. Kuva ilmestyy saman tien kameran taakse. Kamera tekee kuvan ja valokuvaaja jää virattomaksi.

Valokuvaajan mielestä valokuvan syntyminen pitää nähdä. Kuva otetaan, jos olosuhteet sen antavat. Filmi pannaan purkkiin, jossa tapahtuu negatiivin syntymän mysteeri. Eläväksi kuva tulee kehitysaltaan valtameressä niin kuin elämä silloin kun se ensimmäisen kerran syntyi.

Valokuvaaja nousee vielä kerran harjulle. Kamera roikkuu kaulassa ja vaellussauva helpottaa lonkkien särkyä. Sauvan päässä on jalustakierre, johon hän ruuvaa kameran. Digitaalisen kameran voi asettaa ampumaan sarjatulta sekunnin välein 999 kertaa.

Aurinko laskee horisonttiin ja sitä kohti kuvaaja suuntaa kameran ja asettaa tarkennuksen äärettömään. Saman äärettömyyden reunalla hän on itsekin.

Kun puolet auringosta näkyy kuin paistettu muna pannulla, kuvaaja käynnistää kameran ja katsoo kaukaisuuteen. Pokkari naksuttaa kuvia sekunnin välein. Aurinko putoaa ja on kuin sen vauhti kiihtyisi mitä enemmän siitä on taivaanrannan takana.

Vähän ennen katoamistaan aurinko jarruttaa ja leimahtaa vihreänä. Väri ja sävy ovat kuin vihreissä silmissä. Leimahdus taltioituu kameran muistikortille. Valokuvaaja ei katso kuvaa uudestaan. Vihreäsilmäinen nainen on palannut. 

Pesänhoitaja lahjoittaa 396.600 negatiivin kokoelman valokuvataiteen museolle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti