Lävistys

Vinttikomerossaan neito tunsi, että hetki on tullut. Aurinko lämmittää kaupungin reunalla rintamamiestalon yläkertaa ja ajaa feromonit liikkeelle. Oliko edellisestä kerrasta niin pitkä aika. Talvi oli ollut kylmä ja puutteellinen eikä asunto antanut tilaa riehahtelulle.  Neito oikoo jäseniään ja tarkastelee sääriään – olisiko syytä siistiä niitä. Antaa olla, kyllä hippityyli vielä vetoaa. Kynnet ovat kauniit eikä ripsissäkään ole moittimista.

Arska ja minä olemme menossa tilauslinjalla muiden mukana luokkaretkelle eläintieteelliseen museoon. Olisimme halunneet mennä Turkuun ja Turun linnaan, mutta emme päässeet kotikaupunkia pitemmälle. Museon edessä on hirvi, mutta onneksi vain patsaana. Se tuskin aiheuttaa hirvikolaria.

Museossa haisee kemikaalille. Se on varmaan formaldehydin, lattiavahan ja säilöntäpurkkien spriin sekoitus. Opettaja jää hankkimaan pääsylippuja, mutta me silpaisemme Arskan kanssa kierreportaita yläkertaan. Siellä on kaksipäinen vasikka, joka katsoo meitä toinen pää kallellaan ja toinen vaakasuorassa.

Yläkerran ovi on tiukka eikä tahdo aueta. Varauloskäynti on ulkovintissä, paikassa, jossa kaksi vajaakanttista lautaa on sattunut samaan kohtaan. Laudoituksessa on suikulainen aukko, kuin karjalanpiirakka pystyasennossa, mutta isompi. Seinä on varjon puolella, mutta aurinko osuu vastapäiseen pihariviin ja saa punamullan hehkumaan kuin perhosen siiven. Neitonen hivuttautuu salaa ulos, ettei kasvimaata kuokkiva mustatakki huomaisi sitä ja onnistuu.

Museossa on monenlaisia eläimiä, minusta kudu –antilooppi nytkähtää, mutta Arska sanoo:

-       se on täytetty,

ja niin se onkin, mutta liikahtiko se silti.

Lasin takana oleviin biotooppeihin on sijoitettu eläimiä luonnolliseen ympäristöön. Kun painaa nappia, ne ovat rivissä kuin isosiskoni haitarin säestyspuolen nappulat, valo syttyy töyhtötiaisen pyrstössä kuusen oksalla. Hetken päästä valo sammuu, mutta me koetamme Arskan kanssa nappuloita nopeasti painamalla saada ne kaikki palamaan samanaikaisesti. Opettaja lähestyy muun luokan kanssa kaksi hikarityttöä käsipuolessaan. Me menemme alta pois.

Laskeudumme pohjakerrokseen, jossa isot kaksoisovet ovat raollaan. Ovessa lukee: vain henkilökunnalle, mutta emme anna sen häiritä, koska henkilökuntaa ei ole näkyvissä. Huoneessa on lasihyllyillä loputtomiin purnukoita, joissa on olmin kelmeitä sammakoita ja käärmeen sikiöitä viinassa uiskentelemassa. Siellä on myös pieniä jyrsijän pääkalloja pitkät etuhampaat ristissä.

Etenemme varovasti hyllyjen välissä. Ne yltävät kattoon asti. Huoneen takaseinällä on isoja kaappeja, joissa on laatikoita päällekkäin yhtä tiheässä kuin meidän keittiössä leikkuulautoja. Vedän yhden laatikon auki. Se on täynnä perhosia. Vieri vieressä samanlaisia neulaan pistettyjä mitättömän näköisiä yöperhosia. Laatikko liukuu laakereillaan äänettömästi kiinni. Avaan seuraavan. Siellä on punaisia isosilmäisiä päiväperhosia.  Tunnistan nokkosperhosen. Yhdessä rivissä on nokkosperhosen näköisiä isoja lepattajia. Perhoset on lävistetty neulalla ja perhosen alapuolella on pieni lappu, jossa lukee: Nymphalis Io, leg. Adolf Lilius, 12.7.1969.

Neito siirtyy piharivin seinustalle ja asettuu aurinkoon. Se räpyttelee hetken silmiään ennen kuin sulkee ne kokonaan ja alkaa nauttia lämmöstä. Sitä riittää vielä neljäksi miljardiksi vuodeksi mutta tämänpäiväinen annos saa nesteen kiertämään suonissa. Neito näyttää auringonvalossa ikäneitoselta, jolta meikki on jäänyt viimeistelemättä.

Kotimatkalla bussissa muut puhuvat kaksipäisestä vasikasta ja museon katossa roikkuneesta delfiinistä. Opettaja pyytää etuosaan kertomaan mikrofoniin, mikä oli museossa mieluisinta. Me emme Arskan kanssa mene. Jäisimme kiinni.

Päätämme ryhtyä keräämään perhosia. Meillä on kotona kirjahyllyssä pieni vihreä kirja, jossa on perhosen kuvia ja lopussa perhostenkeräilyjuttuja. Äiti ompelee minulle vanhasta tylli –verhosta perhoshaavin, johon varsi saadaan katkenneesta suksisauvasta. Rautalanka pitää haavin suun auki. Pussin pohja pitää olla tasainen eikä suippo, jotta perhoset eivät jauhaudu rikki.

Arskan äiti on työssä apteekissa. Käymme ostamassa pienen pullon etikkaeetteriä. Sillä otetaan perhoselta henki pois purkissa, jonka pohjalla olevaan pumpuliin on imeytetty pari tippaa myrkkyä.

Kun ikäneito on saanut veren kiertämään, se lähtee kohti kaupunkia. Lenseä kevättuuli pyörittelee hameenhelmoja ja saa neidon hypähtelemään sinne tänne.

Kerrostalon vieressä on joutomaa, jossa kasvaa pujoa ja nokkosta. Sinne suuntaamme Arskan kanssa haavit olalla.  Selkärepussa on auschwitz, jolla kaasutamme perhoset kuoliaiksi.

Neitoperhonen haistaa nokkosen, jota se on toukkana syönyt. Nokkonen on sille äidinmaitoa. Joutomaalla on myös ohdakkeita. Sellaisen kukalle perhonen laskeutuu ja alkaa imeä keväistä mesiateriaa siivet supussa ja posket lommolla.

Askeleemme on jo malttamaton. Aukiolla ei näy perhosia, mutta kun kahlaamme kasvustossa, muutama valkoinen perhonen lähtee lentoon. Samassa huomaan ohdakkeessa ison perhosen, jonka siiven aluset ovat mustat. Huitaisen haavillani ja perhonen putoaa sen pohjalle. Huudan innoissani Arskalle, elämäni ensimmäinen perhonen.  Ujutan etikkaeetteripurkin haaviin ja kalastan perhosen siihen ja nopeasti kansi päälle. Sanon Arskalle, että nyt lähdemme kotiin panemaan perhosen lautaan.

Isä on tehnyt minulle haapalaudasta kuivatustelineen. Kahden puun välissä on pieni rako. Laudat isä höyläsi loivaksi kiilaksi, että perhoset asettuisivat kuivuessaan kauniisti.

Perhonen liikkuu vielä purkissa vähän, mutta kun liike on pysähtynyt otan heti sen pois ja työnnän nuppineulan keskiruumiin lävitse. Panen perhosen pinteliin, levitän sen siivet ja kiinnitän ne neuloilla ja paperiliuskoilla.

Neitoperhonen, lat. Nyphalis Io. Sillä on pitkät tuntosarvet ja kauniit punaiset siivet, joissa on isot silmät.

Otan seuraavana päivänä perhosen irti laudasta, siirtääkseni sen ikkunalliseen paitalaatikkoon, jossa on pohjalla styroksilevy. Se alkaakin räpistellä ja putoaa lattialle. Nuppinaula selkäkilvessä on liian raskas kuorma. Perhonen hakkaa siivillään kuin suomen lippu kahdeksan boforin tuulessa ja menee pitkin lattiaa. Ennen kuin saan sen kiinni ja etikkaeetteripurkkiin on se hakannut siipisuomunsa irti ja on aivan valju. Purkissa eläin vapautetaan kärsimyksistään, mutta siitä ei ole enää perhoskokoelmani ensimmäiseksi yksilöksi.

Ja mikä oli tarinan opetus: ei kannata ottaa lävistyksiä.