Ensimmäisenä näkyviin
tulevat silmät, mies tietää, että ne ovat vihreät. Silmiä reunustavat kauniisti
kaartuvat kulmat, joiden ulkoreuna taipuu lopuksi ylöspäin. Kaari on kuin meren aalto vähän
ennen, kun se murtuu rantakallioon. Seuraavaksi paperille avautuvat hiukset.
Kun allasta liikuttelee, heiluvat ne kuin päistärikön harja laukassa. Kasvot
ovat vaaleat ja ne tulevat näkyviin viimeisenä, korkeat poskipäät ja kuulas
iho, kuin valkean omenan kylki.
Et voi astua kahdesti
samaan virtaan. Mutta kamera pysäyttää ajan ja hetki on kuin virran kivi. Sen
kahta puolta virta soljuu, mutta sen kohdalla se on pysähtynyt. Valokuva on aukko aika-avaruudessa, portti,
josta voi kulkea menneisyyteen. Valokuvan hetki on irrallaan, jotakin tapahtui
ennen sitä ja jotakin tapahtuu sen jälkeen, jotakin on siinä ja jotakin jäi
ulkopuolelle.
Paperiarkki on valkoinen,
toinen puoli on kiiltävä. Se solahtaa punaiseen altaaseen. Ajastinkello
raksuttaa. Aina se tapahtuu samalla tavalla. Ensimmäisenä näkyviin tulevat
silmät.
Viisikymmentä vuotta
sitten, kun valokuvaamo oli ensimmäistä päivää avoinna, tuli vähän ennen
sulkemista nainen, joka halusi muotokuvan. Kuva tuli olla valmis seuraavana
päivänä. Nainen ohjasi itse kuvaajaa, sanoi miten valot piti asetella ja
millainen tausta oli oikein. Valotus 1/100 niin kuin se useimmiten on. Muutama
ruutu ja nainen lupasi tulla seuraavana päivänä hakemaan kuvan. Maksoi sen
etukäteen.
Valokuvaaja teki illan
aikana kymmeniä vedoksia, mutta mikään niistä ei tyydyttänyt häntä. Silmät
jäivät liian tummiksi tai posket paloivat puhki, vaikka käytti maskia ja
eripituisia valotuksia. Silmistä piti
näkyä että ne ovat vihreät vaikka kuva oli mustavalkoinen. Kun aamu valkeni,
olisi studion voinut tapetoida naisen muotokuvilla. Kuvia kaikissa harmaasävyissä,
nurkasta toiseen pyykkipojilla naruilla, sametin mustaa ja sateen harmaata ja
kaiken keskellä epätoivoinen valokuvaaja.
Nainen ei tullut koskaan
hakemaan kuvaansa.
Tuli muita naisia,
kauniita ja rumia, mutta kaikista tehtiin kaunis muotokuva. Valokuvaaja sai
mainetta taitavana silmien kuvaajana, hän sai ne elämään paperilla. Naiset
palasivat hakemaan kuvansa, mutta kukaan ei jäänyt eikä kukaan muu olisi
valokuvaajalle kelvannutkaan.
Tuli lapsia vanhempien
kanssa pyhäpuvuissaan, merimiespuvuissaan, Saksasta tuoduissa nahkahousuissaan.
Tuli hääpareja, mutta kukaan ei tullut eropäivänään. Hautajaisia pyydettiin kuvaamaan. Ylioppilaskuvauksia,
koulukuvauksia, lemmikkieläinkuvauksia. Viimeisimpänä villityksenä naiset
halusivat pikkutuhmia kuvia vuosisadan alun lavasteissa, syntymäpäivälahjaksi
miehelle, pullea jalka korskeasti tuolille nostettuna.
Negatiiveja kertyi,
huolellisesti arkistoituina. Aihepiireittäin, vuosijärjestyksessä, tarkkaan numeroituina.
Valokuvaajan käsien iho on
kuin sätkäpaperirullan viimeinen palanen. Kemikaalien ohueksi polttamaa.
Kämmenselässä suonet kiemurtelevat kuin puun juurakot. Silmät ovat vetiset ja
haileat pimiövuosien jälkeen. Lonkat särkevät, mutta vihreäsilmäisen muisto ei
haalistu. Valokuvaaja vedostaa ja katsoo menneisyyteen.
Joka sunnuntai valokuvaaja
kiipeää harjulle katsomaan auringon laskua.
Maahantuoja lähettää
digitaalisen kameran kokeiltavaksi. Kuva ilmestyy saman tien kameran taakse.
Kamera tekee kuvan ja valokuvaaja jää virattomaksi.
Valokuvaajan mielestä valokuvan
syntyminen pitää nähdä. Kuva otetaan, jos olosuhteet sen antavat. Filmi pannaan
purkkiin, jossa tapahtuu negatiivin syntymän mysteeri. Eläväksi kuva tulee
kehitysaltaan valtameressä niin kuin elämä silloin kun se ensimmäisen kerran
syntyi.
Valokuvaaja nousee vielä
kerran harjulle. Kamera roikkuu kaulassa ja vaellussauva helpottaa lonkkien
särkyä. Sauvan päässä on jalustakierre, johon hän ruuvaa kameran. Digitaalisen
kameran voi asettaa ampumaan sarjatulta sekunnin välein 999 kertaa.
Aurinko laskee
horisonttiin ja sitä kohti kuvaaja suuntaa kameran ja asettaa tarkennuksen
äärettömään. Saman äärettömyyden reunalla hän on itsekin.
Kun puolet auringosta
näkyy kuin paistettu muna pannulla, kuvaaja käynnistää kameran ja katsoo
kaukaisuuteen. Pokkari naksuttaa kuvia sekunnin välein. Aurinko putoaa ja on
kuin sen vauhti kiihtyisi mitä enemmän siitä on taivaanrannan takana.
Vähän ennen katoamistaan
aurinko jarruttaa ja leimahtaa vihreänä. Väri ja sävy ovat kuin vihreissä
silmissä. Leimahdus taltioituu kameran muistikortille. Valokuvaaja ei katso
kuvaa uudestaan. Vihreäsilmäinen nainen on palannut.
Pesänhoitaja lahjoittaa
396.600 negatiivin kokoelman valokuvataiteen museolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti