sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Simon Kyreneläinen


Isäntä käskee käydä vielä ennen juhla-aikaa tarkistamassa, että aidat ovat kunnossa. Naapurin kurittomat aasit ovat useasti tulleet vainioon ja talloneet viljaa. Isäntä ei halua kuuluisan Juudea –mallaksen makuun sivuvivahteita. Vainion kiertämisessä menee aikansa ja Simon haluaa pois ennen kuin aurinko nousisi korkeammalle ja alkaisi korventaa maisemaa ja ihmistä. Kissaa isommat eläimet eivät pääsisi peltoon kun hän korjaa rinnepaikan kaatuneen aidan seipään ja suuntaa takaisin kaupunkiin.

Nyt on Nisan –kuu, mutta vielä neljä kuukautta sitten Simon oli ollut tuhannen kilometrin päässä Kyrenessä. Hänen isoisänsä oli aikoinaan tuotu Nubiasta orjaksi Kyreneläiselle kauppiaalle, mutta tämä oli vapauttanut hänet, kun isoisä pelasti kauppiaan ryöväreitten käsistä. Simon oli jo kolmatta vapaata sukupolvea ja työskenteli Kyrenen satamassa kantajana.

Sitten vaimo sairastui puistatus –tautiin ja kuoli kahdessa viikossa. Simon jäi yksin, koska hänen molemmat poikansa olivat lähteneet Jerusalemiin onneaan etsimään. Ei ollut rahaa järjestää hautajaisia, mutta hän vuokrasi aasin ja vei ruumiin erämaahan. Sen kovaan maahan hän kaivoi kyynärän syvyisen kuopan ja kasasi ruumiin päälle kiviä, etteivät sakaalit pääsisi siihen käsiksi.

Aleksandros ja Rufus olivat lähettäneet hänelle monta viestiä laivureiden mukana ja kehottaneet tulemaan Jerusalemiin. He kävivät siellä salaisissa kokouksissa, mutta eivät halunneet kertoa kirjeessä tarkemmin.

Simon pestautui tutun laivurin matkaan alukselle, joka oli lähdössä viemään kauppatavaraa Joppeen. Simon ei ymmärtänyt purjehduksesta mitään, mutta hän oli vahva kuin afrikan norsu ja soutaisi yhdessä orjien kanssa purtta, mikäli tuulet olisivat vastaisia. Viimeisen kantajatehtävänsä Kyrenessä hän suoritti nostaessaan omaisuutensa laivaan. Kaikki mahtui yhteen vuohennahkaiseen pussiin ja vielä jäi tilaa. Hän sai luvan viedä tavaransa keulapiikkiin kannen alle. Orjat yöpyivät kannella taivasalla.

Tuulet olivat suotuisia ja matka sujui kuudessa päivässä. Yhden päivän ja yön Simon souti orjien kanssa haisevassa ruumassa. Kaksi soutajaa oli samassa airossa. Parina oli laiha mutta sitkeä tuaregi, jonka suonikkaat käsivarret kiristyivät joka vedolla kuin touvi sen jälkeen, kun ankkuri sai otteen meren pohjasta. Loppumatka satamaan laskettiin hyvässä myötäisessä. Hänen ei tarvinnut enää osallistua lastin purkamiseen. Mutta mihin suuntaan lähteä?

Ennen kuin etsisi karavaanin, jonka matkaan  voisi lyöttäytyä, hän oli päättänyt poiketa iloisten naisten talossa. Nubialaisnaiset olivat niissä suosittuja ja jos hyvin  kävisi, Simon voisi ostaa yhden pitkäsäären koko yöksi vuodettaan lämmittämään. Kaikki jäsenet olivat matkasta jäykistyneet eikä Simon ollut levännyt naisen sylissä vaimonsa kuoleman jälkeen. Talossa ei ollut nubialaista, mutta emäntä toi hänelle nuoren heetti –kaunottaren. Hetken hurma. Naista suurempi hyöty oli, kun Simon tapasi pois mennessään eteisessä karavaaniajurin, joka saattoi hänet johtajansa puheille.
Karavaania piti vahtia yöllä tarkasti petojen ja ryöstäjien takia. Yhdet ylimääräiset silmät olivat suureksi avuksi ja vähensivät muiden vartiovuoroja. Simon sai paikan. Kamelinlannalla pidettiin yllä tulta, jonka valopiirin ulkopuolelle ei haluttanut astua. Kamelit äyhkivät kylki kyljessä, muuten yöt olivat hiljaisia.  Vain yksinäinen sakaali ulvoi jossakin.

Pikkupojat juoksivat karavaania vastaan, kun kaupungin portti alkoi näkyä kolmantena päivänä Joppesta lähdön jälkeen. He kärttivät vieraan maan hedelmiä, joita suopeasti heille jaettiin. Karavaanin johtaja vei saattueen tutun kauppiaan aitaukseen ja Simon heitti sille hyvästit lähtien kyselemään poikiaan. Kukaan ei ollut kuullut Aleksandroksesta ja Rufuksesta, vaikka Simon kuvaili näiden ulkonäköä, hänen näköisiään. Rahat olivat jo loppumaisillaan kun heinätorilla eräs vaimo oli vetänyt hänet sivummalle. Hän oli kuullut Simonin kyselevän poikiaan ja kertoi voivansa viedä hänet heidän luokseen.

Jälleennäkeminen oli riemastuttava. Pojat olivat Josef –nimisen miehen palveluksessa Aleks tallissa ja Rufus karjavahtina. Josef oli juutalaisten Suuren Neuvoston jäsen ja arvostetussa asemassa. Isällä ja pojilla yö taittui aamuksi kun puolin ja toisin kerrottiin, mitä sitten viime näkemisen oli tapahtunut. Poikia suretti äidin kohtalo.

Josefin suhteilla Simeon oli päässyt kapakan pitäjän palvelukseen ja autteli tämän maatiluksilla.

Vainiolta Simon palaa kun juutalaisten tärkein juhla pääsiäinen on juuri alkamassa ja kaupunki on täynnä pyhiinvaeltajia ja onnenonkijoita. Roomalainen varusväki partioi kaduilla runsaslukuisena. Huhuttiin, että selootit aikovat järjestää häiriöitä.

Simon tulee kaupunkiin Damaskuksen portista, mutta pian hän huomaa tien olevan tukossa. Päiden ylitse näkyy roomalainen sadanpäämies ratsailla. Mies pyörittää hevostaan ympäriinsä ja sotamiehet yrittävät aukaista väylää  jalkaisin. Simon jää paikoilleen makasiinirakennuksen portaille. Siitä olisi hyvä näkyvyys.

Kun saattue ehtii hänen kohdalleen, raskasta parrua kantava valkoisiin puettu mies lyyhistyy maahan ja parru pyörähtää kiveykselle.

-       Hei mies, sinä siellä, sadanpäämies huutaa.

Simon osoittaa kummastuneena itseään kysyvästi, en kai minä?

-       Juuri sinä, musta mies, näytät tarpeeksi vahvalta, tule tänne.

Simon yrittää lähteä, mutta sotamiehet estävät sen ja pakottavat peitsin hänet valkoisiin puetun miehen viereen.

-       Ota parru selkääsi ja kanna sitä.


Simonilla ei ole suuriakaan vaikeuksia nostaa parrua, hän on työssä kovettunut ja rohdinpellavainen paita suojaa vähän hartioita höyläämättömän puun karkeudelta.

Saattue lähtee taas liikkeelle. Ensimmäisenä kulkee sadanpäämies ratsain, sen jälkeen valkopukuinen ja sitten Simon.

Valkopukuinen on huonossa kunnossa. Hän näyttää pahanpäiväisesti piestyltä, päästä valuu veri ja vaate on veren tahrima. Ei Simon verta pelkää, hän on nähnyt sitä ennenkin, mutta miehen kohtalo säälittää. Joka askeleella kiveykseen jää verinen jälki.

Sotamiehet yrittävät pitää väylää auki ja suojata miestä huutavalta kansanjoukolta, joka huutaa, sylkee ja viskoo kiviä. Simon saa osansa roiskeista ja pian paita on hiestä märkä. Jotkut saattajista itkevät. Äkkiä mies pysähtyi ja sanoo heille:

-       Älkää minua itkekö, itkekää itseänne.

Mies tukeutuu sen jälkeen Simonin käsivarteen. Hänen taakkansa kaksinkertaistuu.  Simon ei muukalaisena vielä tunne kaupunkia, eikä tiedä minne miestä viedään, mutta pian maasto alkaa kohota.

-       Kantakoon rikollinen loppumatkan  itse,

huutaa sadanpäämies ja Simon asettaa puun varoen hänen harteilleen. Mies katsoo ja sanoo:

-       Vielä kerran kannat ristiäni vapaa-ehtoisesti.

Simon ei ymmärrä mitä se tarkoittaa. Tämän miehen kantamiset on pian kannettu. Simon kääntyy takaisin ja kulkee harvenevaa väkijoukkoa vastaan.  Saattueen kiihkeä pauhu etääntyy, vaikka joka paikassa on muuten paljon ihmisiä.

Simonilla on makuupaikka piharakennuksessa, mutta nyt hän menee suoraan kapakkaan, missä isäntä istuu Josefin kanssa.

-       Hoi mies, miksi silmäsi noin muljahtelevat.

kysyy isäntä kun Simon istuu pöydän toiseen päähän olutastian kanssa. Simon kertoo heille mitä oli tapahtunut. Pian Josef nousee ja sanoo isännälle menevänsä käymään vielä tänään huvilallaan Arimatiassa, koska huomenna olisi paljon tehtävää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti